Juha Jokelan aiheet painelevat ajankohtaisia kipupisteitä. Uudessa esityksessä käsitellään tieteentekijöiden paikkaa yhteiskunnassa. Kirjailija-ohjaaja kaipaa kaikkiin keskusteluihin lisää sävyjä.
Terävän aikalaisdraaman ensi-illan siirtyminen vuodella voi olla kova paikka, mutta Juha Jokelan Suomen kansallisteatteriin ohjaaman Dosentit-teoksen leikkuuterän viive on saattanut karkaista vielä viiltävämmäksi. Pandemia-ajan somemölyssä tieteellisen tiedon merkitystä on kyseenalaistettu entistä hanakammin.
Dosenttien kantaesitys nähtäneen Kansallisteatterissa syyskuussa 2021. Draaman keskushenkilö on sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja), johon monen on helppo samastua. Työuupunut professori on käynnistämässä tutkimusta tulospaineiden keskellä kärvistelevän yliopistoyhteisön henkisestä tilasta, mutta huomaa olevansa jumissa. Ajatukset eivät ole yhtä kirkkaita kuin ennen.
Paljon taustatyötä Dosentit-draamaan tehnyt näytelmäkirjailija Jokela summaa yhteen tieteentekijöiden ja yliopistoyhteisön kriisiä. Tulosvastuu, hyötyjen korostaminen ja tutkimustyön managerointi ovat jo pitemmän aikaa nakertaneet sivistysyliopistoa ja sen autonomiaa. Oma vaikutuksensa tieteen statuksen kyseenalaistamiseen on myös nykyisellä keskusteluilmapiirillä, joka on yhä aggressiivisempi.
”Näytelmän kirjoittamisen alkuvaiheessa mietin paljon somemaisemaa ja julkista keskustelua. Tutkija voi joutua kummallisiin tilanteisiin. Jos hän on tutkinut vaikkapa piilosyrjintää ja siihen liittyviä hienovaraisia rakenteita ja sitten purskahtaa vulgaari keskustelu, ja yhtäkkiä hänen pitäisikin olla siinä osapuolena. Pitäisi ryhtyä argumentoimaan, onko joku ihmissaastaa vai ei.”
Kysymykseen siitä, onko tiedevastaisuus oire jonkinlaisesta uustyhmistymisestä, Jokela vastaa mietteliäästi. Algoritmibisnes vaikuttaa mediaan, keskustelukulttuuriin sekä someen. Tiedekin on osa kuviota.
”Dosenttien päähenkilö törmää voiman ja argumenttien ristiriitaan. Akateeminen yhteisö toimii ainakin teoriassa sen näkemyksen pohjalta, että voima ladataan argumenttiin eikä henkilö itse ole määräävä tekijä, vaan ne parhaat perustelut ja mielekkäimmät näkökulmat.”
”Aggressiivinen tolkuttaminen ja volyymi vie kuitenkin voiton, vaikka asia olisi miten järjetön. Kun oikein hoetaan, että joku on kommunisti, niin henkilö ei sen takia muutu kommunistiksi, mutta joutuu silti jatkuvasti todistamaan, ettei ole kommunisti. Syntyy keskustelu, jota ei pitäisi olla olemassa, mutta volyymin takia yhtäkkiä juuri tästä keskustellaan ja tilanne on joillekin suotuisa.”
Lue Marketta Mattilan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 4/2021.
