Suomalainen taidemaailma on viime vuosina herkistynyt erilaisuudelle. Sukupuolisuuden, etnisyyden tai muun erityisyyden perusteella on yleisesti tuomittavaa leimata tai nimitellä kansanryhmiä. Hyvä. Mutta yksilöitä, varsinkin perheenjäseniä, saa kuitenkin edelleen häpäistä vapaasti taiteen nimissä. 

Autofiktion uhri voi olla kuka tahansa. Omaa elämäänsä ja siihen liittyvien ihmisten elämää osin fiktiivisesti käsittelevän taiteilijan teoksen uhrit eivät muodosta etukäteen tunnistettavaa ryhmää. Kun autofiktio kriisiytyy, se on aina erityistapaus. Olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan autofiktion uhrina.

Autofiktio on taiteilijan paras ase tuhota yksityinen ihminen. Sen jäljiltä ei jää sitovia todisteita. Silti se itse on kiistaton todiste. Autofiktion totuus perustuu tunteeseen ja vakaumukseen eikä näyttöä tarvita. Taiteilijan sisäinen totuus on autenttinen.

Autofiktion tuhovoima perustuu taiteen ravintoketjun yhteistoimintaan. Yliopistossa tuleva taiteilija saa koulutuksen, joka kannustaa yksilöllisyyteen ja omakohtaisuuteen. Hän ideoi aseen. Apurahan myöntäjä luo edellytykset suunnittelutyölle. Tuottaja rakentaa esityskoneiston. Media järjestää juhlat, joissa ylistetään taiteen vapautta ja taiteilijan rohkeutta kritiikein, haastatteluin, kolumnein, ja me, suuri yleisö, uskomme ja samastumme. 

Ihailemme taiteilijaa, joka on taistellut läpi trauman ja väkivallan kiirastulen puhdistuneena. Häneen me uskomme, sillä hän on oman elämänsä totuuden paras asiantuntija. Hän on myös vakuuttavin tulkki elämänpiirilleen, ehkä jopa ihmisyydelle.

Taiteilijan kuvaamalle hirviölle ei anneta puheenvuoroa. Hän ei yleensä edes halua sitä. Hän haluaa olla rauhassa. Leimatun yksityisen ihmisen elämää julkisuus vain pahentaa – vaikka se olisi myötätuntoista. Taiteilijalle julkisuus on elinehto, yksityisyyttään kaipaavalle ihmiselle kuoleman suudelma. 

Uhrin rooli mediassa on varattu taiteilijalle. Jos autofiktion uhriksi joutunut ihminen on päässyt ääneen mediassa, hän on parhaassa tapauksessa voinut esittää vaihtoehtoisen näkemyksen, mutta en muista koskaan tapahtuneen niin, että taiteilijan valta-asema totuuden tulkkina olisi kumoutunut. 

Sananvapauden nimissä median eetos on puolustaa taiteellisen ilmaisun vapautta. Vastuu-sanaa ei taiteen yhteydessä juurikaan mediassa käytetä. Lähihistoriasta ainut silmiini osunut kirjoitus, joka on pohtinut autofiktion vastuuta, on Hanna Helavuoren teatteriblogi, Uusi lapsuus – epäluotettavuudesta, kostosta, (itse-)vihasta ja etiikasta.

Koneen säätiö rahoitti hiljan tutkimushankkeen Kertomuksen vaarat. Siinä käsiteltiin ansiokkaasti maailmamme tarinallistumista, mutta tutkimuksesta puuttui yksi tärkeä osa-alue: autofiktio.

Fiktio on taiteen keino suojella kuvaamiaan kohteita. Fiktio on lääke, joka toisessa yhteydessä suojelee ja parantaa ja toisessa yhteydessä tuhoaa ja sairastuttaa. Dokumenttiteatterin ja autofiktion tekijät vakuuttavat lisäävänsä fiktiivisiä aineksia teoksiinsa, jotta kohteita ei voisi tunnistaa. 

Tosiasiassa tällainen sepitteellisyys vie kohteelta oikeusturvan. Autofiktio sallii yksityisen ihmisen häpäisemisen ja julmien valheiden levittämisen, sillä tekijä voi aina vedota teoksen fiktiiviseen luonteeseen. Kunnianloukkauksen nostaminen autofiktion tekijää vastaan on nykyisessä taideilmastossamme mahdotonta.

Taiteen ravintoketjussa tuhovoimaltaan mahtavin on media. Siksi sen vastuu on ankarin. Suomessa kulttuurin kritiikki ja ilmiöiden luominen on keskittynyt yhdelle tiedotusvälineelle. Milloin se on pyytänyt anteeksi siviiliuhreiltaan? 

Suomalaisen taiteen ravintoketju on sairas, eikä se osaa, ehkei edes halua, parantaa itseään. Onko taiteen vapaus niin ylevä asia, että sitä tulee puolustaa kaikin keinoin siviiliuhreista piittaamatta?

Pekka Kantonen

Lue myös Hanna Helavuoren artikkeli Uusi lapsuus – epäluotettavuudesta, kostosta, (itse-)vihasta ja etiikasta