Erilaiset yleisöä osallistavat käytännöt ovat tulleet (jälleen) merkittäväksi osaksi esittäviä taiteita sekä kuvataiteen kontekstia koko 2000-luvun ajan. Useaan osallistavaan esitykseen osaa ottaneena olen tuskaillut, kuinka monimuotoisen kokemuksen perkaamiseen ja osallistavien tapojen arviointiin on ollut yllättävän vähän välineitä ja käsitteitä. 

Vaikka teoriakirjallisuutta aiheen ympäriltä löytyy kosolti, en ollut ennen tässä arvioitavaa teosta törmännyt yhteenkään moniaistisen ja arvoihin sitoutuneen osallistavan esityksen perusteelliseen analyysiin. Joonas Lahtisen väitöstutkimuksessa esityksen esteettinen tai aistinen aines sidotaan vahvasti poliittiseen. 

Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineeseen tehty väitöskirja Making Sense of Perception and Power in Participatory Performance sisältää analyysimallinsa esittelyn sekä kolme tapaustutkimusta otsikossa mainituista esityksistä. Niissä kaikissa kirjoittaja on ollut eri tavoin osallisena, muun muassa laulamassa Valituskuoro-projektissa.

Tutkimuksessa osallistavat käytännöt määritellään käytännöiksi, jotka rohkaisevat tai pakottavat kaikki tai useimmat osallistuvat ruumiit tulemaan näkyviksi ja kuuluviksi sekä liikkeellisesti aktiivisiksi. Kirjoittaja lanseeraa esitysanalyyttisiksi käsitteiksi aistikentän, kokemuskentän ja ruumiintekniikat.

Minulle Lahtisen tutkimuksessa merkittävää on tapa, jolla Lahtinen rakentaa analyysin metodologiaansa perustellusti, huolellisesti ja moniaalta ammentaen. Muun muassa Jacques Rancièren, Marcel Maussin ja Michel Foucault’n kirjoituksiin tukeutuen luodaan näkökulmia osallistavissa käytännöissä vallitsevien havainnon, kokemuksen, ruumiin, vallan ja tiedon keskinäisten suhteiden tarkastelulle.

Yhtäällä rakennetaan teoreettista kehystä valottamaan esityksen aistikenttää. Se määritellään tarkoittamaan materiaalista, kinesteettistä, visuaalista, aurallista ja haptista tilannetta osallistujien keskinäisenä vaikutuksena. Siinä inhimillisten tekijöiden lisäksi myös ei-inhimilliset tekijät vangitsevat osallistujien aistit. Toisaalla, mutta edelliseen liittyen, Lahtinen jäljittää sensorisia reunaehtoja, jotka muokkaavat havaintoamme ja kokemustamme todellisuudesta, kuten yksilökäsityksen kritiikkiä.

Rancièrelta omaksuttu näkemys politiikasta todellisuuden järjestämisen alueena johdattaa kysymään, mikä on näkyvää, mitkä ja ketkä ovat legitimoitu osa yhteisöruumista, keillä ja millä on siinä osansa. Lisäksi osallistavaan taiteeseen itseensä liittyy usein päämääriä, kuten vieraantumisen purkaminen, osallistujien muuttaminen ja/tai poliittinen voimaannuttaminen, jotka myös kehystävät osallistujien kokemusta. 

Lahtinen ei lukeudu esityksen aikaansaaman oletetun muutoksen kritiikittömiin hehkuttajiin, vaan toteaa, ettei muutos aina sisällä vain positiivisia vaikutuksia, vaan myös ulossulkemista. Tämän vuoksi tarvitaan herkkyyttä ja kriittistä analyysiä osallistamisen tavoista.

Lahtisen mukaan analyysissä onkin otettava huomioon sellaiset ulossulkemisen ja mukaan ottamisen aspektit, jotka eivät tule esiin esityksen teemassa tai päämäärissä, vaan tavoissa, joilla esitys osallistaa, affektoi ja sitouttaa ruumiita. Lahtinen toteaa jokaisen osallistavan esityksen vaativan osallistujiltaan tiettyjä kykyjä ja kommunikatiivisia taitoja ja tulevan näin tuottaneeksi tietynlaista toimijuutta ja valtasuhteita. Jotkut kyvyt ja taidot, eli ruumiintekniikat, ovat aina toivotumpia kuin toiset. Analyysissä voidaankin eritellä valtaan liittyviä kysymyksiä muun muassa pohtimalla, minkälainen on kyseisen esityksen ideaaliosallistuja.

Väitöskirjat, etenkin englanninkieliset, jäävät usein esityskentän toimijoilta ja esitysdiggareilta pimentoon. Tätä netistä löytyvää väikkäriä uskallan kuitenkin suositella kaikille, etenkin niille, jotka aluetta opettavat, itse tekevät tai ovat katsojina törmänneet erilaisiin – erittelyä kaipaaviin – kokemuksiin osallistavista esityksistä.

Malla Silde

Joonas Lahtinen: Making Sense of Perception and Power in Participatory Performance. Horizons of Change and Politics of the Sensible in Lois Weaver’s What Tammy Needs to Know, Tellervo Kalleinen and Oliver Kochta-Kalleinen’s The Complaints Choir and Claudia Bosse’s dominant powers. was also tun? Väitöskirja Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineeseen 2020, verkkojulkaisu, Helda.