Kuningas Oidipuksen perustilanne tunnetaan: Thebassa riehuu rutto. Lapset jäävät syntymättä, vilja mätänee pelloille, kansalaiset käyvät toistensa kimppuun. Hätätila pakottaa käyntiin sen toiminnan, jota tapaamme kutsua draamaksi.
Tietyssä mielessä rutto on teatterin lähtöpiste – ja samalla tila, josta se löytää itsensä yhä uudelleen. Teatteri ja rutto ovat aina olleet tiiviissä yhteydessä, Sofokleesta Shakespeareen tai Sarah Kaneen. Antonin Artaud meni tunnetusti niin pitkälle, että samaisti kaksikon toisiinsa. Sikäli, kun teatteri Artaud’n mukaan todella on itsensä veroista, se on tautista toimintaa: ruton riivaaman hengen palautumista ”omien konfliktiensa alkulähteille”. Tuloksena on sitten joko ”puhdistus tai kuolema”.
Kuulostaa yltiöromanttiselta machoilulta, mitä se eittämättä onkin. Mutta itse yhteydessä ei sinänsä ole mitään kummallista. Rutto kun ei ole pelkkä virologinen – tai edes viraalinen – tosiasia. René Girardin mukaan se on ennen kaikkea kuva yhteisöä uhkaavasta hajoamisesta. Jo Oidipuksesta lähtien. Rutto on tavallaan jokaisen tragedian peruskivi: yhteisöä vaaniva sosiaalinen epidemia, jonka ydin ei ole bakteereissa tahi viruksissa, vaan ihmisten välisissä suhteissa: niihin väistämättä sisältyvissä kiistoissa ja konflikteissa. Sekä väkivallassa. Tartunnan leimahtaessa nämä kaikki purkautuvat ilmoille. Eris, kiistojen jumalatar, ottaa ruumiista ja mielistä vallan.
Kuulostaa kenties tutulta. Syytä ainakin olisi. Pandemiavuosi on eittämättä ollut kiistojen kärjistymisen vuosi, niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin. Ruttodraamaa näytellään nyt kaikilla yhteiskunnan lavoilla, virtuaalisesta poliittiseen. Olisi syytä puhua syvästä kulttuurin kriisistä – joskin asian nimeäminen on jo sinänsä riidan aihe. Joku puhuu polarisaatiosta, toinen kulttuurisodasta; kolmas kulttuuria, taidetta ja teatteriakin koskevasta kamppailusta; neljäs poliittisesta taistelusta, paremman maailman puolesta. Kaikki jäsennykset ovat yhtä tosia. Ja yhtä kiistanalaisia.
Selvää lienee vain, että rutto on leimahtanut nyt esiin. Myös ja eritoten teatterissa. Vaara on sama kuin antiikin aikaan: tartunta leviää eikä ota seisahtuakseen. Kiistat eivät ratkea, vastapuolet alkavat muistuttaa toinen toisiaan.
The Lancetista löytyi artikkeli, jonka mukaan Ateenan tragediateatterin ja Ateenan klassisen kauden lavantautiepidemioiden välille voidaan paikantaa kiinteä kytkös. Tauti jätti jälkensä kulttuuriin. Dionysoksen teatterin viereen pystytettiin lääkintätaidon jumala Asklepioksen temppeli. Teatteri koettiin kenties yhteisöllisenä tervehtymisenä, kriisin ja sen huipulla tapahtuvan käänteen kautta tapahtuvana parannuksen riittinä. Ehkä Aristoteleen katharsis viittasi ennen kaikkea lääketieteelliseen puhdistumiseen: kuona-aineiden ja taudinaiheuttajien uloshuuhtomiseen.
Myös Girardin mukaan tragediateatteri on juuri tätä: yhteisöllisen kriisin symbolista läpikäymistä. Siis sekä ruttoa että rutosta poispyristelyä. Olemmeko matkalla tervehtymiseen vai taudin syvenemiseen? – Aika näyttää.
Tai, paremmin: näyttämö kertoo. Ajallaan.
Ilja Lehtinen, dramaturgi ja näytelmäkirjailija
