Tero Saarisesta kertovan kirjan veistoksellinen ulkoasu maadoittaa minut heti lukumoodiin. Yhdestä Suomen tunnetuimmasta ja kansainvälisesti menestyneimmästä tanssija-koreografista kertova kirja luottaa punnitun tekstin ja kuvan vuoropuheluun sekä kirjaan kokonaisvaltaisena teoksena ja kauniina esineenä. Hannele Jyrkän kirjoittama Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle koostuu oikeastaan kahdesta tasosta: sen punaisena lankana kulkee Tero Saarinen Companyn uusimman teoksen Third Practicen harjoitukset, joiden ympärille kietoutuu Saarisen elämäntarina.

Jyrkkä kulkee mukana ensimmäisistä harjoituksista ensi-iltaan ja taltioi rutiinit, löytämisen riemun ja epävarmassa maastossa kulkemisen konkreettisesti ja täsmällisesti, mutta taitavasti leikaten.

Etsijä ei uuvuta lukijaansa detaljeilla, vaikka niitä paljon onkin. Saarisen matka urheilullisesta ja kuvataiteellisesti lahjakkaasta porilaispojasta kiintotähdeksi avataan sopivan kokoisina välähdyksinä.

Ranskaan Saarinen palaa useampaan otteeseen, ensin untuvikkona voittamaan kilpailun, sitten palkittuna esiintyjänä ja koreografina ja lopulta Tero Saarinen Companyn johtajana. Tärkeät, opettajat ja vaikuttajat, kuten Liisa Nojonen, Jorma Uotinen, Marjo Kuusela, Tommi Kitti sekä ulkomaisista muun muassa Carolyn Carlson sekä Kazuo Ohno seuraavat luontevina keskustelukumppaneina pitkin matkaa.

Saarisen erityislahjakkuus on kaikille selvää alusta saakka, samoin hänen yltiöpäisyytensä ja kirkasotsaisuutensa – jotka usein johtavat siihen, että Saarinen vaihtaa suuntaa juuri, kun on saavuttanut jonkun etapin ja voisi ehkä hetken lepäillä laakereillaan. Tero Saarinen Companyn perustaminen ja siihen liittyvät kulttuuripoliittiset ja rakenteelliset tiedot ovat niin ikään tärkeitä.

Monelle Saarisen uraa seuranneelle hänen tanssitaiteensa sekä taiteilijantaipaleensa on pääpiirteittäin toki tuttu. Kirjan tärkein asia on ilman muuta liikkeen ja luovan prosessin kuvailu, jonka Jyrkkä tavoittaa sekä omassa kuvailussaan että taiteilijoiden puheessa.

Kulisseihin kurkistaminen tapahtuu hienovaraisesti ja prosessia kunnioittaen. Jyrkkä menee aivan liki, muttei ala määritellä saati päsmäröidä. Tanssin syntyminen esitellään hetki hetkeltä, ja myös lukija saa oivaltaa ja yhdistellä asioita. Liikkeen kuvailun ympärille on kiedottu valtava määrä tietoa ja havaintoja. Harvoin tulee taiteilijasta kertovaa kirjaa lukiessa olo, että pääsen itse tanssimaan, venymään, hikoilemaan, olemaan läsnä, olemaan rohkeammin, keskittyneemmin. Nyt pääsin.

Saariselle on tärkeää viedä eteenpäin omaa osaamistaan sekä erottaa todellinen, vuosien myötä hioutunut ammattitaito vaikkapa senkaltaisesta tanssitaiteesta, jossa keskeisintä ovat esimerkiksi erilaiset tavat herkistyä välisyyksille. Saarinen nimittäin puhuu huolissaan siitä, että ammattitaitoa ei enää osata tunnistaa. Mietin, että voisiko kyse olla pikemmin siitä, että ammattitaito nähdään nykyään laajempana ja kontekstisidonnaisempana kuin aiemmin.

Kirja saattaa tuntua vähän siloiselta ja vaikeita asioita välttelevältä, mutta kun sen lukee loppuun ja antaa sille pari päivää aikaa valua kunnolla tajuntaan, huomaa, miten Tero Saarisen lapsuudesta saakka kantama haava on läsnä teoksessa koko ajan. Samoin Saarisen erillisyyttä, kykyä irrottaa itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, kuvataan pikemmin kuiskaten kuin huutaen. Hän on kehittänyt varhaislapsuuden lastenkotikokemuksista osan omaa etsijän olemustaan.

Tero Saarisen kerroksellinen tapa ajatella siten, että hän koko ajan kokee jatkavansa esi-isiensä, opettajiensa ja ylipäätään merkityksellisten ihmissuhteiden ketjua, on olemassa myös kirjan muodossa. Kaikki on koko ajan läsnä, eri kerrosten välillä voi vapaasti liikkua.

Tanssista kirjoitetaan aivan häviävän vähän mitään sellaista, mikä on tarkoitettu laajemmalle lukijakunnalla. Etsijä antaa paljon sekä sisäpiiriläiselle että ensimmäistä kertaa tanssin maailmaan tutustuvalle.

Maria Säkö

Hannele Jyrkkä: Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle, Siltala 2020, 207 s.