Antiikin Kreikassa käsitteellä politikos tarkoitettiin ’kansalaisia koskevaa’ ja theatronilla ’katsomoa’. Samoilta ajoilta asti politiikka ja teatteri ovat liittyneet toisiinsa. Niinpä esimerkiksi Aristofanes pilkkasi Pilvissä aikansa koulutuspolitiikkaa, ja Sofokles tutki Kuningas Oidipuksessaan hallitsijan kykyä vaikuttaa valinnoillaan ennalta määrättyyn kohtaloonsa.
Suomalaisessa teatterihistoriassa politiikka liitetään jostain syystä erityisesti Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperaan (1966) ja Suomen Kansan Teatterin esitykseen Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978). Edellisen tulkitaan yleensä tuoneen oman aikansa aatteellisuuden teatteriin ja jälkimmäisen sanoutuneen siitä irti.
Vaikka 1970-luvun poliittinen ylikiehunta saattoi synnyttää teatterikentällä pitkäkestoistakin allergiaa julistamista kohtaan, politiikka sinänsä ei ole kadonnut teatterista koskaan.
Tätä mietin Juhana von Baghin ja Tampereen näyttelijäopiskelijoiden tekemän Paskateorian äärellä. Siinä Arto Salmisen romaanissa kuvattua uuden luokkasodan mahdollisuutta viedään tämän ajan sukupuolipoliittisten teemojen äärelle nojautuen – taas kerran – Sofokleeseen.
Itse olen osallistunut puoluepolitiikkaan yli neljännesvuosisadan. Silti – tai ehkä juuri siksi – minusta teatteri on poliittisimmillaan silloin, kun se onnistuu ohjelmallisuuden tarjoamisen sijaan viemään sekä esittäjänsä että yleisönsä yhteisten kysymysten taakse ja pohtimaan omien valintojen tekemisten tähdellisyyttä ja motiiveja.
Tässä suhteessa erityisen merkityksellisiä minulle olivat Esa Kirkkopellon Ylioppilasteatterille 1990-luvun alussa kirjoittamat ja ohjaamat esitykset Pontikkatehdas ja Mahnovitsina. Ihanteiden rappion kuvauksen ohella niissä avattiin, keskellä kasvavan kyynisyyden aikaa, myös ikkunaa poliittisen osallistumisen uuden tarkoituksellisuuden suuntaan.

Samaa puuta ovat Toisissa tiloissa -ryhmän esitystaidekokeilut, joissa osallistujat saatellaan itsellisyyttä itsekkyyteen asti korostavassa nykyisessä ilmapiirissä laajentamaan oman empatiansa alaa. Tällaista politiikan kulissien taakse kurkottavaa kokemusta minulle edustaa myös Todellisuuden tutkimuskeskuksen viiden päivän mittainen versio Platonin Valtiosta. Siinä esityksen suunnittelijat jättivät meidät osallistujat pelkän opaskirjasen ja ryhmäytyvän ymmärryksemme varaan.
Toki ajankohtaisessa teatterissa politiikka on läsnä myös teemojen kautta. Esimerkiksi ilmastomuutokseen liittyviä valintojamme käsitteli pitkälle viedyn vertauskuvallisuuden kautta Roland Schimmelpfennigin ja Anders Carlssonin Den Stora Elden (2018). Tuoreessa tanssiteoksessaan If I Would Lose My Voice puolestaan Sanna Kekäläinen kommentoi ilmastomuutoksen ohella myös koronan vaikutuksia luonto- ja kehonkuvaamme.
Yksi kantaaottavimmista viime vuosina näkemästäni teoksista on Pipsa Longan ja Anni Kleinin Den Andra Naturen. Sen tavassa näyttämöllistää esitystaiteen keinoin ihmisen ja eläinten lajirajat ylittävä katse oli minusta jotain veret pysäyttävän poliittista.
Samaan aikaan kulttuuriseen omimiseen sekä sukupuoliseen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen liittyvät yhteiskunnallisesti värittyneet kysymykset ovat esityksissä koko ajan esillä, tavalla tai toisella.
Tässä juuri on teatterin poliittisuuden ydin: se perustuu tietyssä ajassa ja paikassa tapahtuvaan ihmisten yhteisölliseen kohtaamiseen ja siksi siellä ovat läsnä myös kaikki ajankohtaiset arvojännitteet. Teokseen ne päätyvät aina silloinkin, kun tekijät eivät ole niitä sinne tietoisesti laittaneet.

Tuomas Rantanen