Mökiltään puhelimella tavoitettu teatteriohjaaja Juhana von Bagh huokaa:

”Lomat ovat tärkeitä, mutta tietysti näissä hommissa sitä on aina jollain tapaa töissä.”

Tämä haastattelu oli alunperin tarkoitus tehdä aurinkoisella kesäterassilla, mutta etenkin korona-aikaan se käy luontevasti näinkin. Epidemia keskeytti von Baghin Kansallisteatterin Pienelle näyttämölle ohjaaman Rikinkeltaisen taivaan esityskauden. Elokuun lopulla näyttämölle palaava esitys perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin. Siinä teoksen keskushahmo kirjailija K. yrittää kirjoittaa omaelämäkerrallisesta menestysteoksestaan aiempaa rehellisemmän version.

Siinä missä kirja on kronologinen epookki, von Baghin ja dramaturgi Michael Baranin sovitus tuo näyttämölle kaksi rinnakkain kulkevaa aikatasoa. Niissä näyttäytyvät samaan aikaan nuoren K:n (Pyry Nikkilä) kokemat elämän käänteet ja vanhentuneen kirjailija K:n (Timo Tuominen) yritykset palauttaa ne mieleen sellaisena kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Koska ihmisen muisti on valikoiva, tässä hankkeessa on vaikea onnistua.

”Dramatisointityö kesti puolitoista vuotta. Vanhan ja nuoren K:n esiintyminen yhtäaikaa tuo esiin sekä ajan sisäisen kokemuksen että sen jatkuvan ristiriidan, joka ihmisellä on itsensä kokemisen kanssa”, täsmentää von Bagh.

Teeman avaamisen kannalta erityisen tärkeä on toisen näytöksen kohtaus, jossa näemme kirjailija K:n teatterikulisseissa seuraamassa omasta elämästään kertovaa esitystä. Samalla kun fyysisen liikkeen osalta tarkasti viritetty esitys vyöryy taustalla omalla painollaan, K yrittää epätoivoisen häirikön elkein puuttua sen kulkuun. Turhaan.

Von Bagh kertoo, että Westön laajasta kirjasta oli pakko karsia paljon tapahtumallista aineistoa, jotta voitiin keskittyä siihen, mikä tuntui esityksen kannalta tärkeimmältä.

”Kohtauksen syntyminen kuvaa hyvin sitä, miten näyttelijöiden keskinäinen yhteys toimii parhaimmillaan. Konkarinäyttelijän ja nuorempien esiintyjien herkullinen jännite synnyttää harjoitusten keskellä jotain hurjaa ja hullua, mikä taas auttaa ratkaisemaan laajemman umpikujan ja saa samalla koko esityksen palaset loksahtamaan paikalleen.”

Lue koko Tuomas Rantasen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/2020.

Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi esityksessä Rikinkeltainen taivas, kuvaaja Katri Naukkarinen.