Maaliskuussa haastattelin Voima-lehteen Sara Melleriä ja Asta Honkamaata, jotka valmistelivat Willensaunaan Betty Show -esitystä. Kaksi tuntia ennen tapaamista sain sähköpostiini tiedotteen, jossa kerrottiin Kansallisteatterin kevätkauden esitysten perumisesta koronan takia.
Ratkaisu ei tullut yllätyksenä, mutta se sähköisti tunteen teatterialallekin uudesta tilanteesta.
Lannistumattomat haastateltavat kertoivat silti jatkavansa harjoituksia ja odottavansa aikaa, jolloin esityksen voi tuoda ihmisten ilmoille. Ihailtavasti he kykenivät myös suhteuttamaan pettymyksensä epidemian koko kärsimyskuvaan ja siihen, miten tilanne ammatillisesti osuu ikävimmin vapaaseen kenttään.
Seuraavalla viikolle peruttiin myös odottamani ensi-illat Teatteri Telakalla ja Espoon kaupunginteatterissa sekä Voima-lehden kevään numerot. Pian jumituin itsekin kuumeisena kotikaranteeniin.
Sairastaessa on tullut katsottua paljon televisiota. Laadukkaatkin elokuvat ja sarjat korvaavat teatterikokemusta vain rajallisesti, koska niistä puuttuu esiintyjien ja yleisön yhdessä jakama kokemus ajasta ja tilasta.
Juuri tästä syystä teatteria on myös vaikea viedä koronaturvallisesti nettiin. Kameran silmä on erilainen kuin katsojan koko läsnäoleva havaintovälineistö. Kuunnelmakaan ei vastaa teatteria, mutta siinä katsojan mielikuvitusta aktivoi näkökeskeisen aistihierarkian murtuminen.
Tässä suhteessa teatteri-ikävääni lievitti Areenasta löytämäni Anni Mikkelssonin kuunnelma Lähtökäsky. Se perustuu Meriteatterin näytelmiin, joista yhden näin viime kesänä Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikoilla. Ehkä osa sen tehosta johtui siitä, että se palautti mieleen myös paikalla koettua eläytymistä.
En ihmettelisi jos epidemian pitkittyessä useampikin ryhmä ryhtyisi työstämään vanhoista näytelmistään kuunnelmia.
Odotan jo teatterin tulkintoja korona-ajan vaikutuksista ihmisten välisiin jännitteisiin ja esimerkiksi luonto- ja kehosuhteeseen.
Itseään voi viihdyttää myös etukäteen pohtimalla koronan vaikutuksia aiemmin nähtyjen esitysten muistijälkiin.
Esimerkiksi kaikissa Tšehovin näytelmissä tuntuu olleen jo alunperin ennakoiva karanteeniahdistus päällä. Ulkomaailman hallitsematon muutos ahdistaa, perhe kipuilee keskenään. Mielessäni pyörivät erityisesti Anne Rautiaisen ohjaamassa Lokissa näyttämön takaseinään istutetut tikkaat, jotka eivät johda minnekään.
Vielä väkevämmin koronatuntojani herkistää Jukka Ruotsalaisen runsas vuosi sitten Takomoon ohjaama Alien. Sen taustalla olleessa klassisessa scifileffassa muotoaan muuttava monsteri haastaa ihmisen tarvetta hallita ymmärryksellään itseään ja ympäristöään. Esitys jatkoi tästä rinnastamalla ikonista kauhukuvastoa hyvin arkisiin tarinoihin.
Esitys teki myös selväksi, miten kontrollin horjumiseen liittyvää primääripelkoa ei voi käristää hengiltä samalla tavalla kuin avaruushirviöitä. Se todellinen Alien katsoo joka aamu peilistä.
Eikö koronassa ole kyse juuri tästä?
Tuomas Rantanen, kustantaja ja kulttuuritoimittaja
