Akse Petterssonin Tampereen Työväen Teatteriin ohjaama Jeppe Niilonpoika on komedia traagisesta aiheesta, alkoholismista. 1600-1700-lukujen taitteessa eläneen tanskalais-norjalaisen Ludvig Holbergin kirjoittaman näytelmän nimihenkilöä esittää Petterssonin johtamasta teatteri Takomosta tuttu Joonas Heikkinen.
Esityksen Jeppe on tuurijuoppo talonpoika, jonka muuan paroni löytää sontaläjään sammuneena. Paroni ja hoviväki pilailevat Jepen kustannuksella ja antavat hänen ymmärtää, että hän olisi herättyään muuttunut paroniksi. Puijaajat ovat petollisia kuin viina ja Jepen vallantunne nousee kuin humala.
Myöhemmin, kun Jeppe joutuu tilille teoistaan, juristit väittelevät hänen tuomiostaan latinaksi niin, ettei hänellä ole mahdollisuutta puolustautua, koska hän ei ymmärrä juristien käyttämää kieltä. Kussakin käänteessä Jeppe on siis alisteinen muiden mielivallalle, mutta humalassa hänestä tuntuu kuin valta olisi hetken itsellä. Tällöinkin on kyseessä vain niin kutsuttu hamartia, kohtalokas erehdys.
Petterssonin ohjaamille esityksille tunnusomaisia ovat pitkät kohtaukset, jotka tavalla tai toisella suistuvat raiteiltaan ja muuttuvat absurdeiksi. Tyylin hän kultivoi mainioimmin edellisessä, Q-teatterille ohjaamassaan esityksessä Arki ja kauhu.
Petterssonin aiempiin teoksiin verrattuna Jeppe Niilonpoika on lähempänä viihteellistä valtavirtateatteria, mutta sellaisena se kärsii pienoisesta draaman puutteesta. Tuntuu kuin teksti ei antaisi siihen riittäväksi aineksia. Hahmojen kohtaamiset ikään kuin humpsahtavat ohi. Tästä johtuu, että pontevasti ilmaiseva Heikkinen jää useasti vaille vastakappaletta. Ilman jännitettä energia hukkuu näyttämön uumeniin eikä välttämättä tule perille asti.
Suosituista mimiikkaesityksistään tunnettu näyttelijä Marc Gassot on valmentanut esityksen fyysisen ilmaisun. Lopputulos näkyy mitä hienoimmin Jepen taistellessa lankeamistaan vastaan. Heikkinen kanavoi tarkasti sisäisten voimien taistoa, kun jalat vievät yhtäälle ja järki toisaalle. Tähän leikkauspintaan olisi kenties voinut paneutua syvemminkin. Sen sijaan örisevien spurgujen kuvaaminen – vaikkakin visuaalisesti kekseliäästi – herättää ensisijaisesti pohtimaan, voisiko alkoholismin murtamia ihmisiä kuvata jotenkin toisin. Toisaalta ratkaisu tuntuu perustellulta siltä osin kun esitys kuvaa alkoholismin kasvoja eri yhteiskuntaluokissa.
Kenties paras havainto esityksessä kohdistuu valtaanpääsyn ja nousuhumalan samankaltaisuuteen, eräänlaiseen hybrikseen. Kun Jeppe ymmärtää rajattoman valtansa, hän alkaa huvin vuoksi teloittaa alaisiaan. Kohtaus on kuin selkouni, jonka näkijä purkaa kaikki turhaumansa hillittömään väkivaltaan.
Veriset bakkanaalit huipentuvat Jepen mielipuoliseen saarnaan ”oman juttunsa” löytämisestä. Näyttämölle vyöryy massiivinen fallos Jepen, ja yleisesti kaikkien vallastaan humaltuneiden, paisuneen egon symboliksi.
Muuten esitys on parhaimmillaan silloin, kun se ei pyri edistämään tarinaa, vaan malttaa pysähtyä jonkin tietyn havainnon äärelle. Esimerkiksi kohtaus, jossa Jepen puoliso Nilla (Anne-Mari Alaspää) taistelee hääaamunaan humalaisten vanhempiensa kanssa, tarjoaa herkullisen otoksen ohjaajan kyvystä jalostaa painajaisista komediaa. Kohtaus myös kurottaa jonkinlaiseen alkoholismiin liittyvään ylisukupolviseen traumaan, kun juovuksissa olevan isän pitäisi saattaa tyttärensä alttarille alkoholistiksi osoittautuvan miehen kanssa.
Puhutteleva on myös viimeinen kohtaus, jossa omakotitaloalueen idyllisessä kesäpäivässä kodin seinien läpi tunkee valtava musta möykky, kuin aineellistunut varjo. Kesäisistä grillijuhlista kantautuva pieni ja harmiton oluttölkin sihahdus on yhdelle lupaus rentoutumisesta, toiselle seireenin kutsu ja kolmannelle pelkotilan laukaiseva hälytys. Tässä kuvaelmassa aidan toiselle puolen sammunut Jeppe on vain yksi alkoholismin monista hahmoista – heikoimmassa asemassa oleva – siis se, joka usein ollaan ensimmäisenä valmiita tuomitsemaan.
Matti Tuomela
Kuvassa Joonas Heikkinen, kuvaaja Kari Sunnari
Tampereen Työväen Teatteri: Jeppe Niilonpoika. Suomennos, sovitus ja ohjaus Akse Pettersson. Lavastus Antti Mattila. Puvut Sanna Levo. Fyysinen ilmaisu Marc Gassot. Valot Juha Haapasalo. Äänet Antti Puumalainen. Musiikki Lauri Schreck. Rooleissa mm. Joonas Heikkinen, Anne-Mari Alaspää, Kaisa Sarkkinen, Hiski Grönstrand, Miia Selin, Auvo Vihro. Tanssijat mm. Waltteri Haapaniemi, Shanti-Tuulia Erriah, Kiira Halenius. Ensi-ilta 25.1.2020.
