Junan rytmiseen, hypnoottisesti tasaisen nelijakoiseen kolkkeeseen on helppo asettua. Näyttelijä Alma Pöysti on matkalla paitsi 2,2 miljoonan asukkaan Novosibirskiin myös itseensä loka-marraskuun vaihteessa 2019. Nyt on aikaa.
Tänään Alma, huomenna Ranskan vallankumouksen traaginen sankaritar.
Taigan ja tundran kaamoshämärä kietoo vaippaansa ihmisen ja mielen. Juna sukeltaa yhä syvemmälle maisemaan. Horrosta, lepoa, pitkiä keskusteluja ensemblen näyttelijöiden kanssa. Junassa matkustaa myös äiti-tytär -suhde, sillä Alman tukena matkalla on oma äiti, Tua Raninen.
Siperiaan matkaa Klocriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan yhteinen ponnistus, Peter Weissin kirjoittama ja Juha Hurmeen ohjaama Marat/Sade, Charenton sairaalaan mieleltään järkkyneiden potilaiden esittämä näytelmä näytelmässä, jossa Jean-Paul Marat aiotaan murhata vesihauteeseensa.
Helsinki-Moskova-Novosibirsk, kolme vuorokautta sinne ja samat takaisin. Junassa on aikaa puhua, kirjoittaa, lukea tai vain katsoa ikkunoiden takana vaihtuvia maisemia. Siperia. Loputtomia metsiä, joista pulpahtelee esiin värikkäitä pikkukyliä, asemalaitureita, joilta saa ostaa piirakoita ja leipää.
Marat/Saden kohtalokasta naisroolia, tikariaan heiluttavaa unitautista Charlotte Cordayta tulkitseva Alma, 38, on muiden tavoin ensimmäistä kertaa Siperiassa, joka on kaikkiin suuntiin niin laaja, että ihmisen pienuus tulee kohti.
”Junassa voi kokea ekologisen seikkailun, nähdä kauan sitten kuosiltaan rapautuneita, epämääräisiä tehtaita, pieniä ja suuria jokia, joissa virtaa raskasta mustaa vettä”, Alma kuvailee.
Maisemassa vilisee sinne tänne törröttäviä sähköpylväitä ja rapaa, paljon rapaa. Asemat, kylät ja kaupungit vaihtuvat kartalla tiheästi. Myös ihmiset vaunuosastoissa vaihtuvat, mutta kieli pysyy. Kaikki puhuvat venäjää, englantia ei kukaan. Erityisesti sitä ei ymmärrä kipakka vaunupalvelija, joka käy oikaisemassa hytin vinoon luiskahtanutta mattoa ja kertoo vuolaasti, mitä junassa saa tai ei saa tehdä.
”Kun vain ymmärtäisi.”
NOMADIEN PITKÄ TIE. Suomalainen nomaditeatteri valtaa uusia ulottuvuuksia. Novosibirskin ensimmäinen Kaaos-nimen saanut teatterifestivaali etsii hengen paloa jättimäistä betonilähiötä muistuttavaan venäläiseen miljoonakaupunkiin, joka on tilastoissa maailman nopeimmin rakentuva kaupunki. Muutamassa vuodessa sinne muutti miljoona asukasta lisää.
Ob-joki kuljettaa jähmeästi lainehtien saastuneita vesikerroksiaan kohti joen valtavaa suistoa öljynporauksineen ja sieltä Jäämereen. Ympäristökysymykset ovat täällä kuitenkin nousemassa nuoren kaupunkilaissukupolven tietoisuuteen. Greta Thunberg, kyllä he tietävät. Osalla heistä on selkeä visio lähiympäristöstään, joka tulisi pelastaa.
Venäjän vallankumous, ihmiskunnan ikiaikaisesti toisiaan seuraavat ja kapinallisensa syövät vallankumoukset vertautuvat kansannousuun Ranskassa. Hyvän ja pahan taistelu on läsnä juuri tänään.
Ranskan vallankumouksen airut oli ”vain asioihin uskova” ranskalaispoliitikko Jean-Paul Marát. Markiisi de Sadelle riitti minä itse: ”Uskon vain itseeni.” Kumman filosofia kantoi kauemmaksi, voisi kysyä taas, kun maailmaa palaa Siperiassa, Australiassa, Kaliforniassa…
Trans-Siperian radan varrella on yhä aistittavissa vankeja Siperiaan kuljettavien junien historia, yliajettujen vähemmistökulttuurien muistot ja ihmiset, joilta kutistettiin aivoista muisti, mankurtit, joista Tšingiz Aitmatov kirjoittaa romaanissaan.
ALMAN MATKA MUISTIIN. Yhteensä kuusi junassa vietettyä yötä ja suuntaansa lähes 4000 kilometriä Venäjän muuttuvia aikavyöhykkeitä avaa näyttelijässä isoja patoja. Mitä on näyttelijäntyö, teatteri, elämä?
Alma Pöysti sanoo eläneensä jo teatterikoulussa vaativat vuodet, jolloin legendaariset Cris af Enehielm ja Erik Söderblom opettivat suhdetta taiteeseen ja näyttelijäntyöhön. He olivat tinkimättömiä ja karismaattisia. Onneksi, sillä pian Almalla oli edessään työprosessi maineeltaan Euroopan vaativimpiin luetun ukrainalaisen Andriy Zholdakin ohjauksessa. Siinä hän tulkitsi Klockriketeaterniin valmistuneen Anton Tšhehovin Vanja-enon (2011) Sonjan roolin. Pari vuotta sen jälkeen yhteistyö jatkui Turun Kaupunginteatterissa Kirsikkapuiston Anjana. Silloin hän sai uusia lähestymistapoja työhönsä, voimaa ja rohkeutta.
Sonjana hän oppi, miten vaativa vesi on elementtinä. Näyttämön keskeisin tila oli vesiallas, jossa hypittiin ja uitiin ja jonka reunalla Sonja seisoi käsillään.
”Vesi on vaikea hallittava. Se vaatii ylitarkasti laskettuja liikeratoja ja ilmaisua, ettei tapahdu haveria. Vastuu on itsellä. Visuaalisuus ja fyysisyys kantoivat työtä.”
Zholdak oli todella vaativa ohjaaja, ja näyttämölle ilmestyi erikoisia asioita, muun muassa lavaste-elementiksi valtava kuollut norsu.
”Zholdak antoi kuitenkin hyvät koodit tulkita häntä. Jos en huuda, olen luovuttanut, hän sanoi ja päästi ilmoille taisteluhuutonsa. Päätin kuitenkin selkeästi, ettei hän saa määrittää minua ihmisenä, mutta hän voi auttaa minut ylittämään ilmaisulliset rajoitteeni.”
Zholdak oli Alman toinen teatterikoulu. Hänestä tuli Krista Kososen ohella maestron luottonäyttelijä.
”Vaikka työskentely oli rajua, siinä oli mukana valtavat määrä rakkautta, luottoa ja suuri sydän.”
Kirsikkapuiston 12-tuntisesta raakaversiosta jäi jäljelle lopulta muutama tunti. Poistettujen osien korvaajaksi tuli Alma-Anjalle kirjoitettu teatterimanifesti, josta tuli legenda. Siinä avattiin teatterin henkinen Pandoran lipas. Vain luja ensemble voisi tarjota alustan rohkealle ja puuduttavan sovinnaisuuden rikkovalle ilmaisulle.
”Zoldak opetti kvantti-ilmaisua, jossa näyttelijän reaktion pitäisi olla nopeampi kuin hänen oma ajatuksensa.”
Äärimmilleen viety fyysinen ilmaisu ei ollut Alman elämässä itsestäänselvyys. Lapsena hän sairasti nivelreuman, ei saanut riehua kuten kolmivuotiaat yleensä, mutta ”hypin sitten vain toisella jalalla”. Hän selvisi taudista 16-vuotiaana ja iloitsee nyt saadessaan olla terve.
”Teatterikorkeakouluun pääsy ja luottamuksen palauttaminen oman kehon vahvuuteen oli valtava haaste. Mutta kasvoin maassa, jossa oli nainen presidenttinä. Suomessa kaikki tuntui olevan mahdollista.”
”Opin näyttelemään suomeksi ja opin myöhemmin jongleeraamaan ja seisomaan päälläni.”
AIKA, PAIKKA JA IHMINEN. Alma on oppinut Marat/Sadessa paljon myös Juha Hurmeen työtavasta. Hurme tuo asiat pöydälle, antaa avaimet, ja sen jälkeen näyttelijä ratkaisee, miten ilmaisunsa rakentaa, koska ”hän itse tietää parhaiten, miten ja mitä tekee”.
”Vallankumous on ikuista, aina tulee uusi aika ja uusi ihminen, joka on matkalla etsien parempaa elämää. Näyttelijässä pitäisi näkyä olemisen voima, niin että hän kulkisi aikakausien läpi ihmiskunnan vuoristoradalla. ”
Perillä Novosibirskissa odottaa innokas nuori yleisö, loppuunmyyty sali ja näyttämön rakentamisen suuret haasteet. Mutta työryhmä päättää, että ongelmat ovat ratkaisemista varten. He rakentavat lavastustaan vuorokauden lähes tauotta. Lopputulos on hämmentävän toimiva ja autenttinen.
Esitys toimii, saa viestinsä perille ja järkyttää katsojia kyyneliin saakka. Eturivin keskellä istunut pormestari hyppää seisomaan ja pitää lennossa vahvoja superlatiiveja sisältäneen kiitospuheen. Esityksestä ja suomalaisesta teatterista järjestetään useita yleisö- ja asiantuntijakeskusteluja. Kulttuurivaihto sähisee ja toimii. Osansa on Helena Autio-Melonin simultaanitulkkauksella, jossa ruotsinkielinen esitys kääntyy kivuttomasti venäjäksi.
Hurme pyrki lakaisemaan roskat pois, ottamaan käyttöön pyhän tilan energian – kirjaimellisesti, sillä Marat/Sade esitettiin Betania-talon entisessä kirkkosalissa.
Julman esityksen jälkeen Alma pysähtyy ihmettelemään oman aikamme synkkyyttä ja julmuutta, joka ei halua jakaa pakolaisille ihmisarvoa.
”Miten me voimme olla niin historiattomia? Olemme unohtaneet, että Suomesta lähetettiin Ruotsiin 60 000–80 000 lasta sotapakolaisiksi. Nyt täällä vaaditaan rajoja kiinni.”
Alma näytteli yhdessä isoäitinsä, Birgitta Ulfssonin, kanssa Göteborgin teatterin ja Helsingin Svenska Teaternin yhteistyönä syntynyttä, myös Tukholmaan siirtynyttä karua, syvältä kouraisevaa Fosterlandet-esitystä, jossa teemaa käsiteltiin sodan keskelle joutuneiden lasten näkökulmasta.
Isoisä Lasse Pöystin kotiseuduilla Laatokan rannoilla käydessään Alma näki, miten evakkoon lähteneiden istuttamat kasvit ovat yhä tallella vaikka rajat ovat siirtyneet ja väestö vaihtunut.
ELÄMÄÄ TOVENA. Kotona Suomessa Alma Pöystistä tulee jälleen Tove Jansson, tällä kertaa elokuvassa. Vuonna 2017 hän näytteli Svenska Teaternissa Lucas Svenssonin kirjoittamassa Tove-nimen saaneessa näytelmässä nuorta Tove Janssonia.
Nyt hän on Tovena Zaida Bergrothin ohjaamassa ja Eeva Putron kirjoittamassa elokuvassa, joka kertoo 1914 syntyneestä Tovesta toisen maailmansodan aikana ja sodan kolhuista toipuvassa Suomessa vuosina 1944–1955.
Elokuvan keskeistä materiaalia ovat Tove Janssonin suuret rakkaudet. Niihin kuuluivat Vivica Bandler ja kolmoisdraama, jonka yhtenä osapuolena oli kansanedustaja Atos Wirtanen, johon Tove Jansson oli tuolloin tulisesti rakastunut. Elokuvassa Tove Jansson löytää lopuksi elämäänsä kestävän rakkauden, Tuulikki Pietilän.
Alma on elänyt Toven myötä jo pitkään, tutkinut ja lukenut hänestä kirjoitettuja elämäkertoja, tutustunut ajan poliittisiin myrskyihin, Vivica Bandlerin maailmaan, asettanut itsensä Toven Ullanlinnan ateljeen tiloihin ja pohtinut taiteilijaroolia ”käden kautta”.
”Olen tutkinut Tovea kynä ja pensseli kädessäni, etsinyt hänen rohkeuttaan, elämänsä kipukohtia, itsekriittisyyttä, systemaattista metodisuuttaan. Usein luullaan, että hän oli boheemitaiteilija, mutta hänellä oli tinkimätön ja vahva suhde työhön. ’Arbeta och älska’ oli Toven Exlibriksen tunnuslause.”
Alma on saanut haukata palan aikaa, joka on kiinnostava, ”koska siinä elettiin niin monta elämää”. Elokuva tehdään ruotsiksi murtein ja variaatioin. Kielivalinta on luonnollinen seuraus siitä, että elokuvan päähenkilöt puhuvat äidinkielenään ruotsia Tuulikki Pietilää lukuun ottamatta.
Tove-elokuvan ensi-ilta on syksyllä 2020. •
Kirsikka Moring
