Kaikki esitykset täytyy tietysti nähdä kokonaan, mutta joissakin esityksissä loppu voi olla ihan muuta ja paljon enemmän kuin alku lupaa. Se paljastaa esityksen luonteen ja monimuotoisuuden. Juhana von Baghin ohjaus Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas on sellainen esitys. Sen näkemyksellisyys suhteessa alkuperäisteoksen teemoihin avautuu vasta toisessa näytöksessä.
Alku on kyllä omalla tavallaan kiinnostava. Von Baghin versio Westön romaanijärkäleestä alkaa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä hyvin westömäisesti. Esitellään ihmisiä ja tuokioita heidän elämästään käyttäen hyväksi meidän kaikkien yhteistä muistia, kuten eri aikakausien musiikkia, puvustusta, puhetapoja.
Tarinan henkilöt ovat kirjailijalle tyypillinen ryväs hyvin toimeen tulevia helsinkiläisiä nuoria aikuisia, joiden lapsuudessa ja keski-ikäisessä nykyisyydessä käväistään, tapahtumien kannalta keskeisten 1970- ja 1980-lukujen ohella. Näkökulmahenkilö on yksi nuorista, kirjailija K, joka nykyisyydessä miettii, miten hänen elämänsä oikein menikään. Mukana esityksessä ovat siis sekä meidän todellinen muistimme että yksittäisen, fiktiivisen henkilön muistot.
Tästä kudelmasta von Bagh on rakentanut rohkean vision. Ote on alussa kevyt, välillä jopa puuduttavan pinnallinen, mutta jotain tummaa on aistittavissa tapahtumien taustalla. Tätä kuvastaa Jyrki Karttusen esitykseen loihtima liike. Yhtäkkiä joku henkilöistä saattaa riehaantua tempoilevaan liikkeeseen ja päähenkilön ensimmäinen rakastelu uima-altaalla elämänsä naisen Stellan kanssa on sekin kaikkea muuta kuin romanttinen ja herkkä. Esimerkiksi.
Kohtausten tunnelma on energinen ja kiihkeä, vaikka ihmisten suhteet ovat etäisiä ja viileitä, cooleja. Tunnelmaa vahvistavat Kati Lukan ilmeikäs lavastus ja Tarja Simonen näyttävät puvut. Tilat loihditaan muutamalla isolla esineellä ja huonekalulla, ja katsojan huomio suunnataan henkilöihin, ei kulisseihin.
Yksi poikkeus on: tilojen seinät on rakennettu nauhoista, joiden välitse näyttelijät pujahtavat ketterästi toiseen aikaan tai paikkaan. Tällä ominaisuudella on erityisesti toisessa näytöksessä suuri merkitys.
Ensimmäisen näytöksen jälkeen on hieman sekava olo. Nykyisyydessä tapahtumia kommentoivan keski-ikäisen K:n ponnisteluista huolimatta roolihenkilöiden kohtalot eivät kosketa. Nuorina heillä ei oikein ole ominaisuuksia, repliikkejä vain ja aikuisinakin heistä vain K (jälleen niin kunnolliseksi luonnosteltu Timo Tuominen) kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi. Ohjauksessa on hetkensä mutta dramatisointi oudoksuttaa. Mihin tällä kaikella touhulla tähdätään? Miksi juuri näistä ihmisistä on haluttu kertoa juuri näillä kohtauksilla?
Toinen näytös yllättää totaalisesti. Näkökulmahenkilö on edelleen K, mutta seuraamme hänen muistinsa ja muistojensa kerroksia näyttämön takaa, pukuhuoneesta. Muut roolihenkilöt ovat esitys esityksessä: vaihtavat vaatteita ja kuuntelevat huru-ukkona pitämänsä K:n jutustelua minkä kulisseissa pistäytymiseltään ehtivät. Tapahtumat esitetään uudelleen, enimmäkseen tanssien, taustalla vilahtavalla ”näyttämöllä”.
Ja yhtäkkiä kaikki on toisin. Henkilöt alkavat kiinnostaa, tarina tulee perustelluksi.
Muutkin kuin K alkavat saada ominaisuuksia ja K:n muistikuvat eivät enää olekaan ainoita oikeita.
Myös liike muuttuu: se pehmenee, alkaa muistuttaa virtausta tempoilun sijaan.
Esitys lähtee lentoon ja siitä tulee ihan eri, omilla jaloillaan seisova tulkinta romaanista. Itsenäinen teatteriteos. Koetaan myös suorastaan intiimejä hetkiä, kuten lähes mykkänä esityksen ajan jengissä mukana roikkuneen Kriden (hienosti näyttelevä tanssija Johannes Purovaara) sydämeenkäyvä tunnustus.
Visuaalisesti kiehtovana mutta etäisenä tarkkailuna alkanut esitys muuttuu coolista lämpimäksi ja koskettaa. Seinät, joiden läpi voidaan siirtyä ajassa ja paikassa, vievät lopulta sinne, mihin teoksen voi olettaa pyrkivän: pisteeseen, jossa katsoja alkaa miettiä.
Mitenkäs se oikein menikään, elämä?
Jaana Semeri
Kuvassa Pyry Nikkilä ja Annika Poijärvi, kuvaaja Katri Naukkarinen
Kansallisteatteri: Rikinkeltainen taivas. Kjell Westön romaanin pohjalta dramatisoinut Michael Baran. Ohjaus Juhana von Bagh. Koreografia Jyrki Karttunen. Lavastus Kati Lukka. Puvut Tarja Simone. Valot Ville Toikka. Äänet Tatu Nenonen. Rooleissa Timo Tuominen, Pyry Nikkilä, Annika Poijärvi, Juha Varis, Pirjo Lonka ja Johannes Purovaara. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 4.12.2019.
