”Olen lopen kyllästynyt. Eilen taas istuttiin koko päivä visioimassa ja puhuttiin jostain pirun kestävyydestä, vaikka mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole; ei mitään tietoa että pitäisikö painaa kaasua vai hätäjarruttaa.”
Tuttu tuottaja tuijottaa ulos marraskuun valottomuuteen.
Kaikkialla leijuu tahmaisen odotuksen tunnelma. Kun Kone on omalta osaltaan linjannut esittävän taiteen seuraavan vuoden ohjelmiston, me tuijotamme taas exceleitämme kirvelevin silmin ja toivomme, ettei kunta ja valtio ainakaan laske avustustaan. On odotettava vielä puolitoista kuukautta. (Ja hei, onhan siellä vielä SKR!)
Kustannuspaikoista koostuvan esityksen rakenne on ihastuttavan selkeä, tämän me osaamme: näyttää hyvältä ja hymyillä, vaikka kaikki tietävät, ettei oikeassa sarakkeessa juoksevilla euroilla toteuteta puoliakaan toimintasuunnitelman sisällöstä.
Visio, missio, strategia. Raportti. Hanke, projekti, projekti, hanke.
Verkostoidu. Mieluiten sote-alan toimijoiden kanssa. Todista, että taide tuottaa hyvinvointia ja edistää terveyttä. Keksi kohderyhmiä: lapset, nuoret, maahanmuuttajat, vanhukset, vammaiset, vähemmistöt. Todista, että taidettasi tarvitaan. Tässä välissä mieti, keneltä olet rahaa anomassa ja punnitse, onko taiteesta puhuminen sittenkään viisasta; kulttuuri voisi olla tarpeeksi ympäripyöreätä.
Esityksestä nyt ei ainakaan kannata puhua, ei esityksiä enää kukaan tarvitse.
Lobbaa.
Vuosituhannen alussa olin useita kertoja Mosambikissa hankkeessa (sic!), jossa vedimme teatterityöpajoja ja teimme esityksiä paikallisten harrastajien ja puoliammattilaisten kanssa. Erään osallistujan kysymys on jäänyt mieleen: ”Mihin me kaikkia näitä taitoja tarvitaan, kun meidän vaihtoehdot on kuitenkin joko myydä Coca Colaa tai tehdä esityksiä AIDSista?”
Se oli hyvä kysymys.
Titta Halinen, dramaturgi (TEM), esitystaiteilija, Todellisuuden tutkimuskeskuksen vt. toiminnanjohtaja syksyllä 2019
