Ima Iduozeen Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens oli niin kryptiseltä vaikuttava teos, että minun täytyi tarkistaa toistamiseen, olinko havainnut kaiken vai menikö ensimmäisellä kerralla jotain olennaista ohi. Kertaus vahvisti, että näin kaiken. Eri asia on, mitä jäi käteen.
Alku oli lupaava. Taitavan Sofia Hillin puhesoolo sähäköiden äänitehosteilla vahvistettujen käsiliikkeiden tehostamana kertoi maaperän uusiutumisesta, kulottamisen hyödyistä ja elämän jatkuvuudelle tärkeiden mikrobien merkityksestä biosfäärin kiertokulussa. Taustavideolla vilahti sanapari ”Osa 1 Genesis”. Oltiin siis isojen teemojen äärellä.
Mikrobeista siirryttiin homo sapiensin syntyyn hahmojen kuoriutuessa esiin hitaasti kumpuilevan kankaan alta. Alastoman oloiset hahmot etenivät valuvana joukkueena eteenpäin punaisiin pitkiin hanskoihin puetun hahmon johtaessa hapuilevaa porukkaa väkevällä kiemurtelullaan.
Jatkossa erilliset kohtaukset vaihtuivat tyylistä toiseen: tanssiteatterista avantgardistisiin näkyihin, eri oloisiin sooloihin, duoihin ja trioihin sekä lopun musiikkiesitykseen.
Kokonaisuudesta oli vaikea kaivaa esiin ydintä, punaista lankaa. Mistä tarinoiden viidakosta kaikki kumpusi? Mikä viesti sisältyi alastoman tanssijan verenpunaisiin silkkihanskoihin ja aurinkolaseihin? Mitä virkaa teki miestanssijan päähän lätätty leskenharso? Entä silkkipyjama, tylliröyhelöt – degeneroituneen ihmislajin mauttomuuden kuviako? Entä onkimies videokopin katolla, omenoita syövä nainen?
Mutta yksi oivaltava visio syntyi, kun kumara hahmo pyöritti suurta (maa?)palloa kahdella hauraalla sormellaan. Lisää tätä, ja vähemmän aikaa vievää haahuilua!
Vai halusiko Iduozee kertoa alasajo-uhan alla kiehuneen HDC:n tarinaa tuomalla estradille muistoja sen kunniakkailta vuosikymmeniltä?
Kohtaukset toivat mieleen uotismaisia näkyjä, Kvarnströmin aineetonta liikkeen lentoa, karttusmaista huumorihommaa sekä Sonya Lindforsin teosten flirttailua populaarikulttuurin keinoilla. Viittauksista ja kopioista ei jalostunut kuitenkaan uutta Iduozee-käsialaa, vaan vaikeasti kasassa pysyvä lainaröykkiö. Jos Iduozee kommentoi HDC-tarinaa, niin vihkiytymättömien katsojien oli ymmärrettävästi mahdoton lämmetä sisäpiirin leirinuotiolla.
Mutta ei Bonfiressa oltu romanttisen rakovalkeankaan äärellä. Näyttämön täyttivät kaksi työmaakopin suuruista laatikkoa, joiden etuseiniin heijastettiin alati sykkiviä väripintoja. Teoksen läpi kovaa tykittävä äänimatto oli nykytanssiesityksien tuttua kerrontaa.
Vanerikoppien reunamilla tilaa liikkumiseen oli niukasti. Oli suorastaan outoa, että tilaratkaisut olivat näin keskeneräisiä, onhan hallittu visuaalisuus monesti nykytanssin yksi vahvuus. Syvyysvaikutelman puuttuessa ankeat kopit nielaisivat visuaalisuudesta leijonanosan.
Sen seurauksena tanssijat tungettiin eturamppiin varsin epäedullisiin “kuvakulmiin”. Piiloon eivät jääneet puvustuksen halvan näköisten alusvaatteiden saumat ja hakaset (näin tiukoillako ovat HDC:n tuotantoresurssit?), eivätkä alkuihmisten reisiin teipatut mikrofonit.
Turhan raa’asti paljastuivat myös liikkeelliset epätarkkuudet ja löysyys, nostojen työläs punnerrus.
Toinen meriselitys teoksen dramaturgiaksi saattoi kuvata ihmislajin evoluution surullista tilaa. Se alkoi elämän synnystä ja päättyi tv-viihteen turruttaman kuluttajan tuhoon. Lopulta outo ryhmä painui vaaleanpunaisen peiton alle maan nielaistessa heidät. Tämäkään maailmanselitys ei kirkastunut, vaan sisältö jäi ohuen oloiseksi, vaille kiinnostavia näkyjä tai uusia oivalluksia.
Raisa Rauhamaa
HELSINKI DANCE COMPANY: BONFIRE: THE WANDERING BANDS OF STORYTELLING SAPIENS. Koreografia Ima Iduozee. Valot ja videot Erno Aaltonen. Äänet Ville Kabrell. Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne ja Inka Tiitinen. Ensi-ilta Studio Pasilassa 27.2.2019.
