”Mihin sinä uskot?” on kysymys, joka muodostaa eräänlaisen johtomotiivin Samuli Reunasen dramatisoimaan ja ohjaamaan Karamazovin veljeksiin. Dostojevskin tiiliskivi on taittunut reilun kolmen tunnin mittaiseksi esitykseksi.
Tarinan käynnistyminen ottaa aikansa, kuten suurten klassikoiden kohdalla usein. Näyttämöllä on paljon väkeä ja puhetta. Keskeisten hahmojen ja heidän suhteidensa taustoitukset palvelevat enemmän alkuperäisteosta kuin teatteriyleisöä. Esityksen imuun pääsemiseksi on teoksen juoneen syytä tutustua ennalta.
Selkeimmin näyttämölle piirtyvät veljistä nuorimmat: Miro Lopperin esittämä Ivan, joka uskonkappaleita etsiessään ajautuu hulluuteen, sekä Juho Uusitalon esittämä Aleksei, lauhkea ja armoitettu jumalanpalvelija. Hannu-Pekka Björkman esittää poikien isää Fjodoria, ilveilevää sikaa, joka kilpailee veljistä vanhimman Dmitrin (Heikki Pitkänen) kanssa Grušenkan (Diana Tenkorang) rakkaudesta.
Seela Sella esittää vanhaa ja viisasta Zosimaa, jonka karismalle on uskottu puolet esityksen painavimmista puheenvuoroista.
Toisen puolikkaan muodostavat Ivanin pohdinnat etiikasta ja jumalan olemassaolosta. Juuri näihin pitkiin ja pohdiskeleviin monologeihin ripustautuu esityksen vaikuttavuus. Niiden rinnalla varsinaiset tapahtumat ovat kuin varjoja.
Tätä ennakoi käsiohjelman Freudin isämurhaa koskeva sitaatti: ”Onhan oikeastaan samantekevää kuka teon on todellisuudessa tehnyt, sillä psykologiaa kiinnostaa vain se, kuka tunteissaan on tuota tekoa halunnut…” Monet esityksen kiihkeimmistä dialogeista ovatkin hiostavia kuulusteluja. Niissä ei kysytä ”mitä tapahtui” vaan ”miksi tapahtui”. Kuulustelijat eivät tunnu uskovan mitään, uskotko sinä?
Arvostan Reunasen dramatisoinnin rehellisyyttä: se ei pyri liiaksi etsimään itselleen oikeutusta päivänpoliittisista teemoista, vaan antaa klassikon perustella itse itsensä. On ilmeistä, että se on esityksen genre.
Tekisi mieli kutsua esitystä rohkeaksi juuri siksi, ettei siinä ole mitään rohkeaa. Klassikkous on niin ilmeinen osa esityksen yleisestetiikkaa, että sen voi olettaa olevan täysin tietoista.
Näyttämökuva on rustiikkia, kiveä ja rautaa. Lähikuvat miesten kasvoista, niin käsiohjelmassa kuin videoprojisoinneissa, ovat mustavalkoisia ja valoineen ja varjoineen kuin miehistä kertovien elämänkertakirjojen kansikuvista.
Musiikki on DJ:n miksaamaa mashuppia klassikkosävellyksistä. Se tuo teokseen jälkimodernin vivahteen – vain vivahteen.
Karamazovin veljekset on hyvä esitys, (mutta) omassa lajissaan. Uskomisen lisäksi läpileikkaavaksi elementiksi nousee uskollisuus niin alkuperäisteokselle kuin genrekonventioillekin.
Matti Tuomela
Kansallisteatteri: Karamazovin veljekset. Suomennos Feodor Dostojoevskin romaanista Martti Anhava. Ohjaus ja dramaturgia Samuli Reunanen. Muusikko Iiro Ollilla / Topi Korhonen. Lavastus ja puvut Kaisa Rasila. Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo ja Maruska Verona. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.11.2018.
