Kriitikko ja toimittaja Raisa Rauhamaalle Laura Lindstedtin romaaniin perustuva Oneiron-esitys (ensi-ilta 18.1.2018) oli voimakas tunteellinen elämys. Esityksiä katsoessa tunne lähtee usein viemään häntä hyvässä ja pahassa. Helsingin Sanomiin kirjoittavan Maria Säkön kokemusta velottivat esityksen alun kävelyreitti, pitkä kesto ja dramaturgiset ongelmat.

RAISA RAUHAMAA: Jos tunnen, etten pääse esitykseen mukaan, alan ikään kuin hyljeksiä sitä jo katsoessani. Silloin on tärkeää tutkia rauhassa jälkikäteen, mikä sen aiheutti. Mutta Oneironissa tunne oli niin vahva, että rohkenin lähteä sen kautta kirjoittamaan arviota.

Et kokenut samaa. Minulle jäi arviostasi sana ”poseeraaminen” mieleen. Mitä sillä tarkoitit?

MARIA SÄKÖ: Tanssi ja tanssijoiden tapa olla välitilassa teki vaikutuksen ja meni tunteisiin. Koreografi Valtteri Raekallio on taitava popularisoimaan kaunokirjallisia tekstejä. Oneironissa teema ei vain syventynyt. Esitystaiteellisesti se oli surffailua joillain keinoilla, mutta en sano, että se on huono tai hyvä asia.

RAUHAMAA: Mitä tarkoitat esitystaiteellisella surffailulla?

SÄKÖ: Sitä, että mielestäni esityksessä tanssi oli pääosassa ja kaikki muu enemmän tai vähemmän kehystä; olisin pärjännyt ilman kaikkea muuta, esimerkiksi ilman kävelyretkeä.

Vähän kuin esitystaiteen puolelta napattu juttu, josta ei tullut sisäistettyä oloa. On ehkä Raekallion tarkoituskin jättää työt keskeneräiseksi, jolloin katsoja ei jää passiiviseksi.

RAUHAMAA: Koen usein, että esitystaiteelliset keinot jäävät kapeiksi, enkä aina ymmärrä niitä.

En ole kauhean kiinnostunut esitystaiteen teoriasta, joka käsittääkseni luo pohjaa genren toteutuksille.

SÄKÖ: En tarkoita, että pitäisi lukea teoriaa. Tarkoitan ihan konkreettisia asioita, kuten sitä, miten yleisö otetaan huomioon.

RAUHAMAA: Raekallio uskaltaa mennä yli genrerajojen. En koe sitä esitystaiteellisena surffailuna. Raekalliolla on pitkä tausta baletin, Tommi Kitin, HDC:n ja ulkomaisten koreografien opeissa. Hänellä on paljon keinoja käytössään ja hän on vapaa tekemään niillä, mitä haluaa.

Oneironissa minulle tuli olo, että siinä on erityistä painoa ja laveutta, joka ei kaipaa teoriaa taustakseen.

SÄKÖ: Kaipaisin nimenomaan sitä, että esitystaiteen konkreettisista keinoista ja niiden laadusta puhuttaisiin tarkemmin. Onhan heillä aivan samalla tavalla vuosikymmenien treenaus takanaan kuin tanssijoilla.

Raekallio tekee yksittäisiä vaikuttavia hetkiä, mutta Yleisö-esityksessä (e-i 15.11.2018) ne jäivät joko irrallisiksi tai sitten osoitteleviksi. En päässyt kaikkeen mukaan, mutta se miten hän käsitteli tanssijan osaa, kuten Minna Tervamäen soolossa, oli minusta todella hienoa.

Edustaja-teoksessa (2014) runoilija Eino Santasen ja Raekallion yhteistyö oli tosi henkilökohtaista ja hienoa. Yleisössä se oli epätasaisempaa. Mutta heidän yhteistyössään on kemiaa, joka vetoaa minuun.

Yleisössä katsojalle jätettiin paljon valinnanvapautta. Yleisösuhde ei ole se, mikä Raekalliota omien havaintojeni mukaan erityisesti kiinnostaa.

RAUHAMAA: Yleisössä oli voimakas kolmikanta: taiteilija–yleisö–talous. On vaikea yhtälö tehdä taidetta ja yrittää olla vapaa kaikista painolasteista. Katsojia muun muassa provosoitiin käskemällä heitä heittämään rahaa tanssijoiden päälle – keino, josta voi olla monta mieltä.

En ihan ymmärtänyt mellakkapoliiseja, jotka olivat yhtä kuin yleisö. Olemmeko me se poliisi, joka tulee mellakkavarusteissa lyömään taiteilijaa?

SÄKÖ: Yleisö on hieno runokokoelma ja Santanen esittää runonsa hyvin. Raekallion tanssijoiden selfieiden otot olivat hienoja, mutta esityksen alun bussimatka-osuus nolostuttava. Siinä ei ollut omaperäistä ideaa, eikä mellakkapoliiseissakaan.

Poseeraus, josta Oneiron-arviossani mainitsin, ei liity tanssiin ja liikkeeseen vaan Raekallion kokonaiskonseptiin. Se on enemmän dramaturginen asia ja sitä, miten yleisöä liikutellaan.

RAUHAMAA: Tarkoitatko, että Raekallio haluaa tehdä eriparisilla keinollaan vaikutuksen?

SÄKÖ: Niin, tai Raekallio käyttää keinoja, joista joko saa tai ei saa kiinni.

RAUHAMAA: Eikö taiteilija aina käytä omia keinoja?

SÄKÖ: Joillakin vuorovaikutus on suorempaa, joitakin kommunikaatio yleisön kanssa kiinnostaa eri tavalla. Minun on vaikea puhua Raekallion töistä yleensä, koska ne ovat niin erilaisia, niissä on eri vahvuuksia.

Edustaja oli henkilökohtainen ja kommunikoi. Marian sairaalaan tehty Neuromaani (2016) oli popularisoitu ja kekseliäs, Oneironissa oli hitusen häikkää, sen immersiiviset osuudet olivat enemmän itselle kuin yleisölle tehtyjä. Teosta kehuttiin todella paljon, mutten itse nähnyt samaa.

Yleisössä tuntui hutilointi. Tanssit oli harjoiteltu hyvin, mutta kokonaisuudesta tuli kokoonkyhätty olo. Hieno teema ja runot, mikäs siinä, mutta dramaturginen ajattelu ja miten ihmisiä kuljetetaan jäi pinnalliseksi.

RAUHAMAA: Oneironissa pääsin esityksen sisälle, en enää tarkkaillut, kuten usein tekee, jos tietää kirjoittavansa. Alkaa nyppiä yksityiskohtia mielessään. Nyt sulauduin mukaan. Se on hieno, elämyksen tuottava tila.

Minulle on ihan sama, mitä keinoja käytetään, jos näen, että nyt on tehty ihan hemmetisti työtä. Työ näkyy väistämättä teoksen laadussa. Se toimii syvyyssuuntaan ja valitut keinot vahvistavat eheyttä – vaikka eheys olisi rikkinäisyyttä, sillä en mitään aristoteelista mallia tässä aja takaa. Taiteellinen onnistuminen on onnellinen asia, elämys, josta jää paljon pohdittavaa.

SÄKÖ: Koreografi Elina Pirisen Brume de mer menee todella syvälle ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen. Se on vaikuttavaa. Pirinen on niin syvällä psykoanalyyttisessä kehyksessään ja praktiikassaan, että siitä puhuminen ja kirjoittaminen ”tuntuu kuin vieraasta kielestä kääntäisi” – siteeraan Mia Hannulaa. Parhaiten tässä onnistui Maria Matinmikko, joka kirjoitti teoksesta runon.

Miten puhua teoksesta, ettei tulisi ihan banaalia? Brume de merissä voi nähdä hulluutta tai vammaisuutta tai kaikuja hysteerisistä naisista, mutta teos on vähän muuta, pyrkii sanomaan jotain muuta, sillä se ei esitä näitä asioita.

Teoksessa yhdistyy isoja sinfonisia, esikielellisiä ja ruumiillisia rakenteita. Tuntuu, että Pirinen saa kiinni vapauden tunteesta, joka myös välittyy. Voisiko siitä puhua feministisenä, en tiedä? Pirinen hallitsee oman kielensä eikä silti kontrolloi yleisöä. Sellainen voi olla voimakkaasti tunteisiin vetoavaa ilman, että manipuloi yleisöä.

Hänessä on vähän samaa kuin Leea Klemolassa. Ei pelätä tunnetta, mutta ei olla fasisteja tyyliin, että ajatelkaa näin, tuntekaa näin. Pirinen antaa vapautta, loppujen lopuksi.

RAUHAMAA: Pirisen tyyli on vähän sama kuin Raekalliolla: hänkin uskaltaa ottaa käyttöön vaikuttavia keinoja. Ja kyllä hän tietää keinojensa vaikuttavuuden, kuten massiiviset musiikit, vaikka en ihan yleisön manipuloinnista puhuisinkaan.

RAUHAMAA: Pirinen on tehnyt komeita duuneja. Tässä mietin, miten pystyn menemään uuteen esitykseen täysin vailla odotuksia ja kuinka paljon edelliset työt ylipäätään lataavat odotuksia ja alkavat vaikuttaa siihen, miten teoksen kokee.

Brume de merin kanssa kävi ohraisesti. Teos alkoi massiivisesti, minut liimattiin tuoliin. Pirisellä on rohkeutta sanoa, että istu siinä ja katso! Mutta teoksen edetessä sen dramaturgia alkoi tökkiä samoin kuin sinulle ehkä kävi Oneironissa ja Yleisössä.

Miksi koreografi tarvitsee 70 minuuttia siihen, että teos toistaa ympyrän muotoa? Vetäytyessään selin omaan pieneen piiriinsä tanssijat sulkivat katsojat ulos. Kommunikaatio sulkeutui.

Muuten kiertäessään areenaa tanssijat toimivat kuin anaalisessa tai oraalisessa vaiheessa, lähes aggressiivisesti, eikä sellaista ole aina helppo todistaa.

SÄKÖ: Minua ei haittaa, että on vaikea katsoa. Siinäkin on jotain vapauttavaa.

RAUHAMAA: Mutta miksi se ei kehittynyt?

SÄKÖ: Minusta se kehittyminen oli tapahtunut jo ennen. Aikaisemmin on pyritty rikkomaan jotain, ja tässä se oli rikki. Se oli täyttä kommunikaatiota alusta loppuun.

RAUHAMAA: Eikö saman muodon toistaminen puuduta?

SÄKÖ: Ei tässä, teoksessa oli sen verran paljon tyyppejä, joita oli kiinnostava katsoa, ja olihan siinä moniosainen sävellys. Eihän puuduttavuus ole huono asia, vaikka se voi vaikuttaa monomaaniselta, mutta sehän on juuri meidän ajatusmaailmamme rakennelma. Pirinen luo omaa ajatusmaailmaansa. Se on kiinnostavaa, ja siksi siitä on vaikea kirjoittaa lehdessä, koska teos pyrkii kategorioiden taakse.

Siksi Matinmikon runo on paras arvio esityksestä; siinä on myös omat vapaudet.

RAUHAMAA: Jäin miettimään, onko teoksessa kyse mielen murtumisesta vai vapautumisesta. Mihin pyrittiin?

SÄKÖ: Emansipatoriseen vapautumiseen. En ajattele tanssijoita hahmoina, vaan enemmän joinain, jotka tutkivat ihmisyyden puolia. Ei niin, että oletko vanki tai vapaa, vaan laajemmin. Pirinen on kiinnostava tekijä, koska hänellä on aivan oma ajatus siitä, mitä laajentuminen ja sen esittäminen voisi olla. En ajattele, että teoksessa tarvitsisi olla vastausta.

RAUHAMAA: Useinhan teoksissa ei olekaan, niissä vasta tutkitaan jotain… […]

Lue koko Raisa Rauhamaan kirjoittama debatti Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 1/2019