Ikuisuuskysymys lienee, tulisiko katsojan tietää taiteen perinteestä ja pyrkimyksistä etukäteen ymmärtääkseen näkemäänsä. Sivuaskel-festivaalilla kysymys on relevantti; pyrkiihän festivaali löytämään esitys- ja tanssitaiteesta sisältöjä, jotka ”ravistelevat totuttua” – tämä ja muut lainaukset ovat teosten esittelysivuilta.
Festivaalin viidelle esityksille on tunnusomaista tanakan teoreettinen ote. Teemat ovat yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja esittämisen käytäntöjä kyseenalaistavia. Ristiriita katsomiskokemuksen ja teosten ylevän ennakkomainonnan välillä on lavea.
Globaalit analyysit luovat kovia odotuksia sisällöistä. Esimerkiksi Ligia Lewisin Sorrow Swag ”rakentaa affektiivisen areenan, joka myllertää nykyhetken identiteettipolitiikkaa ja tekee määrittelyjä karkaavista ideoista näkyviä.”
Lavalla Andrew Hardwige liikkuu eleestä toiseen tavoitellen ”intensiivisen ruumiillistumisen tilaa”. Hän nyrkkeilee, steppaa, juoksee, mutisee, nostaa kuviteltuja painoja. Lopuksi miehen hopeinen hammaskalusto avautuu painajaismaiseen huutoon. Sinisestä keltaiseen ja punaiseen vaihtuva tila häivyttää solistin värien savuvaippaan.
Lewisin minor matter -teosta kuvaillaan ”monisuuntaisesti avautuvana epäsointujen runousoppina”, josta ”nousee esiin representaatiota, presentaatiota, abstraktiota ja merkityksenannon rajoja koskevia kysymyksiä.”
Hilpeä vauhtiteos pisti sympaattisen trion pyörimään, kiipeilemään ja joraamaan imitoiden tanssista ja urheilusta tuttuja asentoja ja eleitä. Tyhjää tilaa täytettiin jyrisevillä saundeilla, tehokkailla valotiloilla.
Mutta: ”Kaksi diskursiivista koneistoa: mustuus ja spektaakkeli” herätti minussa hämmennystä. Väitän, että katsoja kaipaa analysoituja havaintoja, kiteytettyjä oivalluksia savuun peittyvien diskurssien tilalle. Taiteen uudistava tehtävä toteutuu vasta tarkkojen havaintojen loppuun asti työstettyinä tuloksina.
Esitystaiteelle on tunnusomaista viimeistelemättömät liikkeet, massiivisesti vyöryvä konemusiikki, riisuttu tila ja vahvat valot.
Pan Daijing toimi seremoniamestarina teoksessaan Fist piece miksaten musiikin, taustalle heijastetut videokuvat, liikahdukset ja laulut viileän korviasärkeväksi pienois-spektaakkeliksi. Esittelyteksteissä luvattu ”intensiivisen mentaalisen katarsiksen ympärille rakentuva teos” jätti kylmäksi, eikä naiseuden teema pelkkien naisten irtokuvien kautta pyrkinytkään yksittäisiä kuvia kummempaan synteesiin.
Totutun ravisteluun vaaditaan aina trendin ulkopuolelle uskaltautuvaa toisinajattelijaa. Nyt Sivuaskel on yhdenlaisen trendin festivaali. Muuttuessaan trendikkääksi suuntaus juuttuu omiin kliseisiinsä. Sekä Liikkeellä marraskuussa -festivaali että Sivuaskel ovat viime vuosina keskittyneet saman trendin esittelyyn. Koko tanssitaiteen kehyksessä se on kapea suuntaus. Riittäisikö rohkeus astua ulos turvallisesta boxista? Liikettä on monenlaista ja Helsingissä kansainvälisiä tuulia esitteleviä festivaaleja vain nämä kaksi.
Raisa Rauhamaa
Kuvassa Hector Thami Manekehla, Tiran Willemse ja Ligia Lewis, kuvassa Martha Glenn.
SIVUASKEL-FESTIVAALI: Sorrow Swag ja minor matter. Koreografia Ligia Lewis. fist piece. Koreografia Pan Daijing. Esitykset Zodiakissa 5.-11.2.2018.
