Vuonna 2010 Jani Volanen esitteli Q-teatterin jäsenkokouksessa teesinsä, joiden avulla teatteri löytäisi uutta suuntaa. Julkaisemme ne nyt sellaisenaan, osana Q-teatterin historiaa.

”MINUN” Q:ni 2015 – Jani Volanen

Nämä ovat minun vastaukseni jäsenkutsun kääntöpuolella oleviin kysymyksiin. A4 ei riittänyt.

Olen Q-Teatterin jäsen vuodesta 2004, olen ollut viidessä näytelmässä mukana, en ole osallistunut aktiivisesti jäsenkokouksiin, tai ollut mukana käsittelemässä teatterin tilaa, tulevaisuudennäkemyksiä.

Näkökantani Q-Teatterista on osittain ulkopuolisen.

Käyn läpi otsikot hyvin subjektiivisesti, omasta näkökulmastani.

OTSIKKO 1

NYKYHETKI: Teatterin vahvuudet?

Q-Teatterin suurin vahvuus mielestäni on sen tekijöissä. Q-Teatterin taiteelliseen henkilökuntaan lukeutuu alan tämän hetken kovimpia nimiä.

On myös ihan kiva sijainti.

OTSIKKO 2

NYKYHETKI: Teatterin heikkoudet?

Q-Teatterin heikkous on mielestäni ohjelmiston epätasaisuus.

Väitän että sen epätasaisuuden luo muutaman asian summa.

Q-Teatteri on ymmärtääkseni edelleen jonkinlaisessa murrostilassa, joka lienee kunnolla alkanut joskus vuosituhannen taitteessa.

Ensi kertaa pyöriessäni teatterin vaikutuspiirissä, jäsenistö oli massivisen suuri ja vanha henki tuntui olevan ”samassa veneessä”, ”kaikille mahdollisuus” – jokainen oli otettava huomioon, ja kaikkien mielipidettä oli kuultava. Ainakin näennäisesti.

Ulkopuolisesta se vaikutti järjettömältä, koska osa jäsenistöstä tuohon aikaan oli omasta mielestäni pudonnut tämän alan kärryiltä jo aikaa sitten: monelle Q-Teatteri oli viimeinen oljenkorsi.

Jos jollain jäsenellä ei ollut pitkään aikaan ollut töitä, hänellä oli oikeus vaatia sitä itselleen tästä teatterista, ja sille vaatimukselle ei saanut nauraa.

Toisenlaisen opin saaneena pidin sitä käsittämättömänä röyhkeytenä ja samaan aikaan vilpillisenä kohteliaisuutena. Että jos töitä ei vuodesta toiseen heru, lannattaisi ehkä lukea jo rivien välistä jotain.

Edellisen kerran olin vastaavaan henkeen törmännyt Kellariteatterissa.

Tänään tuo tilanne on jo historiaa. Mutta jotenkin teatterin ”tunnetasolla” olen havaitsevani vielä kaikuja samasta ajattelusta.

Kenties se on aikoinaan ollut jotain hyvin olennaista ja siksi pysyy niin tiukassa.

Ulkoa tarkastelevalle Q-Teatterilla on edelleen jotenkin toinen jalka jonkinlaisessa harrastaja-ideologiassa.

En tarkoita että Q-Teatterin repertuaari olisi harrastajamainen – vaikka itse asiassa osin sekin on.

Tarkoitan jotain sitkeää lukkarinrakkautta tiettyjä ideaaleja kohtaan joiden juuret ovat mahdollisesti teatterin perustusajoissa, ajassa jolloin teatterin onnekas henkilökunta, harrastaja-historiaa tehdessään, oli iloisia kaksikymppisiä, vihdoin oman kotipesänsä löytäneitä.

Suurimmalta osaltaan myös kaikki muuten työttömiä.

Joku peruskivi silloin on ilmeisesti luotu, joku ideaali, joku lupaus, josta ei millään haluttaisi luopua vaikka aika – ja ennen kaikkea ihmiset muuttuvatkin.

Nyt on 2010.

Matkan varrella suuri osa alkuperäisestä ryhmästä on poistunut tai passiivisesti häädetty – jotkut ovat jättäneet alan kokonaan, toiset kamppailevat ikuisesti elannostaan, toisista tuli tähtiä.

Väitän, ja haluan huomauttaa, että Q-Teatterilla nyt ei ole oikeastaan mitään yhteistä 15 vuoden takaisen version kanssa.

Nykyhetken Q-Teatterin imago, näkyvyys ulospäin, määrittyy puhtaasti sen ohjelmiston kautta. Ei minkään sisäisen agendan tai ohjelmanjulistuksen. Ainoastaan toiset teatterit ja ehkä jotkut teatterialan tutkijat näkevät rohkean sinnikkäitä linjanvetoja siellä missä normaalille ihmiselle näkyy vain takelteleva ulosanti.

Teatterin nykyohjelmisto vuoroin houkuttelee, vuoroin karkoittaa katsojia: ja vakinaista katsojamäärää, ”fanikuntaa” syntyy silloin tällöin kourallinen – samaa tahtia kuin toinen kourallinen turhautuu ja katoaa.

Teatterin imago ei tällä hetkellä kulminoidu sen tekijöihin, koska tekijöiden vaihtelevuus esityksissä on niin kova.

Vaikka itse olen näytellyt ja dokaillut täällä kohta kymmenen vuotta, en silti, tänä päivänäkään, ase ohimolla, osaisi luetella ketkä täsmälleen ovat Q-Teatterilaisia.

Ja väitän, että koska juttujen tekijät vaihtuvat joskus prokkiksesta seuraavaan sataprosenttisesti, ei teatterilla ole ulkopuolisen silmissä juuri mitään selkeää linjaa.

Se minkä on mahdollisesti tarkoitus olla monipuolisuutta, rikkautta, vaikuttaa ulospäin vain sekavuudelta. Teatteri kuin saippua.

Q-Teatterin produktioista löytyy myös usein harrastajamaisen kehnoja esiintyjiä.

Itselläni kaikki hitaasti saavutettu yhteenkuuluvuuden tunne rapisee vuodesta toiseen, kun lavalla kiihkeään dialogiin vastaa vain sivarin hämmentynyt katse.

Syy vaihtelevan lahjakkaaseen esiintyjäkaartiin on epäilemättä joskus taloudellinen pakko – joskus taas solidaarisuus, lähimmäisenrakkaus ja lämmin henki – mitä näitä nyt onkaan.

Mutta tämäkin on iso asia, ja leimaa myös omalta osaltaan ohjelmiston epätasaisuutta – jo siis suoraan lavalta käsin.

Forrest Gumpia lainatakseni: Q-Teatteri on kuin suklaarasia – koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tulee.

Ja minusta on ällistyttävää että edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen tilanne voi olla niin – tällä tekijöiden talentin määrällä, ja jo toteutuneilla saavutuksilla.

Teatteri ei mielestäni vieläkään kamppaile samalla viivalla Ryhmäteatterin tai KOM-Teatterin kanssa, vaikka sen kuuluisi – ja vaikka se hetken jossain vaiheessa siltä jo vaikuttikin.

Se on koko ajan sillä hilkulla – mutta menettää otteensa uudestaan ja uudestaan.

Monet Q:n produktiot pesevät em. teattereiden samanhetkisen tarjonnan 6-0. Seuraavassa hetkessä saatetaan tuottaa esitys joka on samalla lähtöviivalla heikompien marginaaliryhmien puolityöttömien perushutun kanssa.

Ikään kuin Q-Teatteri salaa kieltäytyisi edelleenkään hyväksymästä olevansa nyt ammattiteatteri, ja jotenkin sabotoi itseään alitajuisesti jos ohjelmisto hetkenkään alkaa tuntua liian sliipatulta, liian normaalilta.

Yhdentekevää esitystä on turha puolustaa sanomalla että siinä oli ”tärkeä prosessi” tai ”oleellinen yhteistyö”.

Prosessi on lopputulosta tärkeämpi vain Suvirannan hyväntuulisilla kursseilla.

Q-Teatterin ohjelmiston epätasaisuus on myös mahdollisesti peruja siitä että liian moni ihminen saa olla mukana päättämässä siitä – liian moni, erihenkinen.

Mitä useampi ihminen minkä tahansa teatterin taiteellisista ratkaisuista tai ohjelmistolinjauksesta yrittää yhdessä vastata, sitä enemmän heidän tulisi olla lähtökohtaisesti hyvin samoilla linjoilla, samanhenkisiä. Ja jopa silloin saadaan riitoja ja pattitilanteita aikaiseksi.

Liian sekalainen tai runsas sakki aiheuttaa vain loputtomia kompromisseja, eri suuntiin pyrkivä komitea etenee vähän kaikkialle eikä oikeasti mihinkään.

OTSIKOT 3 ja 4

TULEVAISUUS: Teatterin sisäiset uhat ja ulkoiset uhat?

Nämä niputan koska vastaukseni molempiin on sama:

Q-Teatterin suurin sisäinen uhka tulevaisuudessa mielestäni on se että em. syistä sen nykyään jo omilla aloillaan toisaallakin arvostusta nauttivat ammattilaistekijät, näyttelijät kaikkoavat, pikkuhiljaa, tässä tulevina vuosina.

Teatterin vetonaulat väsähtävät viimeiseen, outoon harrastajalinnakkeeseen elämässään, ja poistuvat takavasemmalle, pahoitteluja mutisten.

Ulkoinen uhka on sama asia toisinpäin sanottuna: televisio, elokuva, muut teatterit. Enenevässä määrin ihan yhtä hyvät, ihan yhtä haastavat ulkopuoliset työt – mutta kaksinkertaisella palkalla.

Suuri lojaalisuus ja menneisyyden verivalat, yhteiset nuoruuden kokemukset pitävät vielä useita tämän hetken tekijöitä rakkaudella kiinni tässä teatterissa: on naurettu, on laulettu ja valkkaria pullonsuusta, ja itkettiin ja kuka pani ketä pukkarissa, ja sit oli kauhee kolmiodraama, huumoria ja nujakkaa ja KuuKuussa se ihana valopilkkubiisi ja Henkalla ja Pertsalla oli pitkä tukka.

Toki. Niitä muistoja vaalii jokainen lopun elämänsä, ihan varmasti, mutta nyt yhtäkkiä, tähän rakkaaseen teatteriin puolenkin vuoden sitoutuminen tarkoittaa aina tarjousta, jonka vastaanottaminen pitää taloudellisista syistä harkita raskaasti huokaillen, ja paljon tarkemmin kuin minkään muun työn.

Lojaalisuus ei jatku itsestään kauan – se pitää päivittää tai se kuihtuu.

Jos tekijä ei ole enää riippuvainen Q-Teatterista, mutta Q-Teatteri kovasti olisi tekijästä, pitää siitä tekijästä pitää kynsin ja hampain kiinni.

Koska viimeisenä tästä teatterista tulee itse pitämään kiinni enää ne, joilla ilman tätä ei ole oikein mitään.

Tuotantoyhtiöillä on hokema:

”Olennaista on haalia uutta talenttia. Mutta vielä olennaisempaa, on huolehtia että jo haalittu talentti pysyy, ja haluaa pysyä jatkossakin.”

VIIDES JA VIIMEINEN OTSIKKO

Millaisen sitten haluat Q-Teatterin olevan 2015, 2020?

Tämä teatteri pitää siekailematta keksiä uudestaan puhtaalta pöydältä, eikä pitää jonkinlaisena takapakkina jos se sen ansiosta alkaa muistuttaa ihan normaalia kovaa ammattilaisryhmää pääkaupungissa. Ei niitä liikaa ole.

Teatterikenttä on nyt toinen, Q-Teatterin asema siinä on nyt ihan toinen.

Teatterin nykyisen henkilökunnan asema koko muulla ammattikentällä on jotain ihan muuta kuin 1995.

Ajattelutavan on siis myös oltava jotain ihan muuta – tämä teatteri on lopullisesti muuttunut entisestä.

Uusia lahjakkuuksia kannattaa aina sitoa – niin tekee ihan kaikki.

Mutta se on eri asia kuin hysteerisesti hakea jotain ratkaisua ulkopuolelta – vuoroin tästä ohjaajasta, tuosta ryhmästä, noista ulkomaisista hengenheimolaisista.

Kaikki levoton hapuilu eri suuntiin summautuu ohjelmistoon joka ei näytä katsojalle yhtään miltään. Vierailuteatterilta.

Toki, jos sillä linjalla haluaa sinnikkäästi porskuttaa, ennustan että v. 2015 tässä teatterissa on super-innokkaina työntekijöinä, sen vuosimallin uusia nälkäisiä – ja työttömiä tekijöitä.

Eli mitä sitten? Minkälainen ideaali olisi minusta?

Lyön nyt reippaasti kirveen omaan nilkkaan ja otan esimerkkejä tarkoituksella nimenomaan menneisyydestä jota niin kovasti tykkään parjata:

Ulkopuolisen silmin se teatteri olisi sitä mitä Ryhmäteatteri oli 80-luvulla, ja KOM-teatteri 90-2000-luvun taitteessa:

Teatteri, jossa katsojan ei tarvitse aina tarkistaa ennen lipunostopäätöstä, onko edes yhtä Q-Teatterin jo tuttua näyttelijää mukana.

Teatteri, jonka salit ovat aina lähes täynnä ihmisiä joille on suoraan sanoen ihan yhdentekevää minkäniminen juttu on tällä kertaa tehty , sillä ei ole väliä – ei sen takia tänne tultu että se on Dostojevskiä tai nimenomaan kantaesitys – perusluotto on, että oli se ihan mikä tahansa, vaikka puhelinluettelo, se on nähtävä taas: siellä on jutut aina hyviä!

KOMin ja Ryhmiksen pääasiallinen toimintamalli noina em. aikoina ei ole aikaan sidottu, ja se oli noina aikoina lähes identtinen:

Selkeä, hyvin hitaasti vaihtuva, muutamalla vierailijalla vähän väliä höystetty, 6-8 hengen näyttelijä-ensemble.

Ja maksimissaan kahden ihmisen taiteellinen vetovastuu.

Olin itse neljä vuotta KOM-Teatterissa, ja siinä on pesäke joka todella on naimisissa menneisyyden haamujensa kanssa.

Mutta työkokemuksena sinne sitoutumisessa on yksi olennainen ero Q:hun. Harva työrupeama on vetänyt vertoja sille toverillisuuden tunteelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, jonka yli vuoden, yli kahden vuoden, yli kolmen vuoden jatkuva, taukoamaton työtilanne luo pieneen ryhmään. Ainakin näyttelijöihin.

Taukoamaton työ. Pieni ryhmä.

Kourallinen valikoituja tekijöitä jotka pysyvät yhdessä koko pitkän ajan. He ovat kaikki väkisinkin näin ollen myös vastuussa ja siksi sitoutuvat myös henkisesti. Automaattisesti.

Se paljon kuulutettu yhteishenki tekijöillä syntyy työn kautta. Ei asian, ei väitteen.

Tuossa työtavassa syntyy jatkuvuuden, ja luonnollisen yhteenhitsautumisen ansiosta jonkin ajan kuluttua tekemisen ”flow”, ja se mahdollistaakin yhtäkkiä isojen taiteellisten harppausten, edellisen päälle rakentamisen, ja sitä kautta vähitellen linjakkuudenkin syntymisen ihan itsestään, joskus jopa tekijät itsensäkin yllättävillä tavoilla.

Teatterin sisäinen yhteishenki, loppujen lopuksi –minä väitän –

ei Q-Teatterin alkuaikoina,

ei Ryhmäteatterin kultavuosina,

ei edes KOM-Teatterin taistolaisvuosien paatoksillisimpana aikana ole niinkään syntynyt yhteisellä asialla olemisesta.

Vaan automaattisena sivutuotteena: yhdessä olemisesta.

Ja se puuttuu Q-Teatterista nyt.

Ja sen voi luoda helposti.

Kiinnittämällä hyviksi todetut ihmiset -jotka jo valmiiksi sietävät toisiaan – ja sitomalla heidät yhteen, pitkäksi rupeamaksi.