”Olen vakavissani sitä mieltä, että suomalaisessa teatterissa keskustelu sisällöstä ja muodosta on enimmäkseen passiivista, ennakkoluuloista, epä-älyllistä ja egoistista.”

Korvia kuumottaa. Edessäni on ensimmäinen Teatteri-lehden pääkirjoitukseni vuodelta 1997. Voin kuulla, kuinka keltanokan henkselit paukkuvat. Röyhkeä tekstuaalinen entré jatkuu luonnollisesti syvässä uskossa, että ottaessani lehdessä ohjat käsiini keskustelun taso nousee kohisten.

Olin kolmikymppinen teatterientusiasti, toiminut vuosia lehden intohimoisena avustajana ja aloittanut työn unelmieni pestissä.

Entä nyt, päätoimittajan jakkaralla vietetyn 18 antoisan, opettavaisen ja melkoisen kovan vuoden jälkeen?

Työrupeamani aikana on syntynyt 123 lehteä. Teatteri-lehtiä teimme 99 ja Teatteri&Tanssi+Sirkusta 24 kappaletta. Tämä tarkoittaa lähemmäs 7 000 sivua, jotka ovat vaatineet melkoisen kertymän ideointia, suunnittelutyötä, kirjoittajakontakteja, juttutilauksia, briiffausta, editointia, taittoprosesseja ja oikolukua. Tuhansia esityksiä, omaa kirjoittamista, palavia keskusteluja taiteesta, taiteilijuudesta, taidepolitiikasta ja taidejournalismista. Peitsen vääntämistä siitä, kenelle, miksi ja miten tätä alan järjestöjen yhdessä omistamaa lehteä tehdään. Jatkuvaa rahan laskemista, pihistelyä, lukemattomia apurahahakemuksia, unettomia öitä. Suuttumusta, pettymyksiä, iloa ja juhlintaa. Hirmuisesti unelmia ja taistelua niiden puolesta.

Ja ennen kaikkea huumaavaa sanomisen vapautta. Tyydytystä siitä, että saa äänensä kuuluviin juuri sillä foorumilla, jonka kokee tärkeäksi. Voitonriemua joka kerran, kun uusi lehti neitseellisen sileänä saapuu painosta.

Esittävässä taiteessa on 18 vuodessa tehty paljon innostavia avauksia. Olemme kokeneet nykyteatterin radikaalin lajinkehityksen ja sulautumisen osaksi valtavirtaa, prosessityöskentelyn yleistymisen, soveltavan ja yhteisöteatterin nousun. Olemme nähneet kotimaisen draaman ennenäkemättömän voittokulun, esittävän taiteen lajien limittymisen toisiinsa ja alan nopean kansainvälistymisen.

Jotkut asiat ovat turhauttavasti junnanneet paikoillaan, keskeisenä vapaan kentän rahoitustilanteen kroonistuneet ongelmat. Viime vuosina taivaalle on noussut mustia pilviä taloustaantuman myötä, kun koko taiteen kenttä joutuu kamppailemaan olemassaolostaan. Lehdelle taas median murros on jo vuosia tuonut uusia haasteita, kun paperilehden rinnalle on kehitettävä uusia julkaisumuotoja.

Meidän lehdentekijöiden pitkäaikainen haave toteutui kolme vuotta sitten, kun onnistuimme yhdistämään teatterin, tanssin ja sirkuksen alueet samoihin kansiin ja saimme tilaisuuden ryhtyä työskentelemään kahden pään taktiikalla kollegani Minna Tawastin kanssa.

Olen estottoman intohimoisesti rakastanut tätä työtä. Mutta edeltäjääni Raija Ojalaa lainaten lehden toimittamista ei voi ajatella pysyvänä hopea- tai kultahääsuhteena, joka saa arvonsa tottumusluonteesta ja rutiinista. Taidelehden ei pidä nojata loputtomasti yhden taidenäkemyksen ja arvomaailman varaan. Lehden pitää uusiutua ja kehittyä, räjäyttää vanha, aloittaa alusta ja pistää kaikki uusiksi.

Rakkaus tähän työhön ei ole loppunut, mutta joskus saattaa olla järjen voitto ymmärtää, että sen kohde on parempi päästää vapaaksi.

Lämmin kiitos kaikille mukana matkanneille työtovereille, kirjoittajille, kuvaajille ja lukijoille. Seuraajalleni Riina Maukolalle ja jatkavalle työtiimille toivotan luovuutta, tulta, viisautta ja voimaa, joilla tehdä Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä parempi kuin koskaan ennen.

Annukka Ruuskanen