Kansallisteatterin tämänsyksyinen käsiohjelma alkaa pääjohtaja Mika Myllyahon pääkirjoituksella, joka on kuvitettu karmaisevan havainnollisesti. Kuvassa teatterin 29 kiinnityksellä olevaa näyttelijää poseeraa poistuneiden 25 näyttelijän haamun kanssa – muistutuksena siitä, minkäkokoisella porukalla teatteria vielä jokin aika sitten tehtiin.
Viimeisen neljän vuoden aikana Kansallisesta on vähennetty yli kymmenen kiinnitysvakanssia – säästösyistä. Myllyaho kirjoittaa: ”Moni valittaa, etteivät instituutiot muutu. Totuus on, että muutos on rajua.”
Kaikki muutos ei tietenkään ole pahasta, mutta samalla kun teatterit supistavat kaikesta, mistä osaavat ja voivat, on vaarana, että taiteen tekemisen keskeiset resurssit jäävät niin vähäisiksi, että se näkyy laadussa.
Osa teattereista on rekrytointikiellossa, ja se merkitsee sitä, että esimerkiksi uusia näyttelijäkiinnityksiä on mahdotonta tehdä. Ohjaajia ja dramaturgeja taloissa ei ole kuukausipalkkaisina enää nimeksikään. Teatterin tiedotuskeskuksen tilastojen mukaan teatterityöntekijöiden keski-ikä suurissa ja keskisuurissa teattereissa on noin 45 vuotta (taiteilijoita ei ole tilastoitu erikseen). Kansallisteatterin vakituisen näyttelijäkunnan keski-ikä hipoo jo 50 vuotta. Jos teattereilla ei ole mahdollisuutta palkata nuoria taiteilijoita, katsommeko kohta kuusikymppistä Juliaa tukeutumassa luovasti parvekkeen reunaan?
Kun myös vierailijoiden käyttö teatterissa on nyt taloussyistä entistä hankalampaa, on selvää, että tilanne alkaa näkyä myös ohjelmistovalinnoissa ja sisällöissä. Kun vielä valtionosuusteattereiden tuet ovat sidoksissa henkilötyövuosiin, on henkilöstövähennysten aiheuttama noidankehä valmis.
Silti tuntuu, että osa veronmaksajista haluaa nähdä verta kentällä. Kovaääniset vaativat kaikkien teatterin tukien lopettamista vedoten siihen, että terveydenhoito ja koulut ovat tässä tilanteessa tärkeämpiä. Kulttuurin osuus kuntien kokonaismenoista on kuitenkin hyvin pieni. Merkittäviä säästöjä ei saada, vaikka nämä menot puolitettaisiin. Tarjonnan laatuun tällä kyllä vaikutettaisiin – ja kysyä sopii, kuka haluaa säästösyistä tehdä kakkutaikinan ilman jauhoja. Syökö sitä enää kukaan?
Jos instituutiot eivät saa riveihinsä nuorta taiteilijakaartia ja sen mukanaan tuomaa uutta sisältöä ja muotoa, on selvää, että uudet katsojasukupolvet, joista kilpaillaan koko ajan runsastuvan vapaa-ajan tarjonnan kanssa, hakevat esittävän taiteensa muualta kuin laitoksista.
Tämän voi havaita katsomoissa jo nyt, esimerkiksi URB- ja Cirko-festivaalin tai Baltic Circlen esityksissä yleisö on aivan muuta kuin repertuaariteattereissa. Nuorempi polvi hakeutuu mielellään myös epävirallisiin ja epäkonventionaalisiin esitystiloihin ja -tilanteisiin, mikä sekin haastaa laitoksia yhä rajummin. Tämä koskee tietysti lähinnä Helsinkiä ja muita suuria kaupunkeja. Maaseutupaikkakunnilla vaarana on, että esittävää taidetta seuraavat uudet sukupolvet menetetään kokonaan.
Pääkaupunkiseudulla kuluva syksy on aivan omaa luokkaansa yhä enemmän paisuneen esitystarjonnan osalta. Elo-syyskuussa alkanut festivaaliputki alkoi URBin, Stagen ja Juhlaviikkojen ohjelmistolla, koko lokakuu jatketaan Suvilahdessa hyvin runsaalla Mad House -esitystaidetapahtumalla ja marraskuussa seuraavat Baltic Circle ja Liikkeellä marraskuussa. Tämän kaiken keskellä väkeä pitäisi houkutella lähes lukemattomaan määrään esityksiä vakiintuneissa laitoksissa ja ryhmissä.
Olisiko siis sittenkin niin, että henkilökunnan ikärakenteen pohtimisen sijaan instituutioiden tulisi miettiä huomattavasti laajemmin koko olemassa oloaan? Kenties niiden tulisi perin juurin ajatella koko käsityksensä näyttämöstä uudelleen, kuten Tanz im August -tapahtumaa Berliinissä johtava Virve Sutinen ehdottaa.
Minna Tawast
Annukka Ruuskanen
