Jussi Nikkilä kertoo kolumnissaan, miksi luopui älypuhelimestaan.
Auttoisten kylänraitti pöllyää kuumassa tuulessa keskikesällä vuonna 1991. T-Rexin Children of the Revolution soi Blaupunktissa. Isä tankkaa ruosteisesta bensapumpusta, ja veljeni polttaa tupakkaa kauempana hapsutakki päällään.
Ystäväni on syönyt oman tuuttinsa, ja jostain syystä, ehkä musiikin inspiroimana, yllyttää minua sotkemaan perheemme vanhan mersun sisäverhoilua suklaajäätelöllä. En haluaisi, mutten myöskään tahdo olla pelkuri hänen silmissään. Tökkään tuutin kattoon. Katselen ruskeaa, valuvaa tahraa, ja syyllisyys nousee kurkkuuni. Yritän nauraa ystäväni mukana, mutta kun muut palaavat autoon ja lähdemme ajamaan lainehtivien peltojen viertä takaisin mökille, istun vaiti koko matkan sulava jäätelö kädessäni.
Katon verhoilua ei koskaan pesty. Muistan katselleeni läikkää monesti sen kesän jälkeen; miten se kului, ruskea haaleni, lopulta jälki oli lähes näkymätön. Mieleeni palasi joka kerta kesäinen päivä yhä kauemmin sitten, ja vähitellen muistaessani muistin edellisiä kertoja kun olin muistanut, ja pieni läntti toimi eräänlaisena porttina menneisyyteen, ristiriitoihini, itseeni.
Nyt mersu on jo romuna, mökki myyty, ystäväni muuttanut Saksaan, eikä veljeni enää polta. Mutta mieleni on täynnä vahvoja kuvia ja tunnelmia.
Uudet kesät ja autot himmentävät edellisiä, varsinkin ensimmäisiä, mutta silti ajatellessani viime vuosia elämässäni jokin sumentaa näköalaa. Muistan enemmän tai vähemmän, missä olen ollut ja keitä tavannut, mitä olen tehnyt, ja jotain siitäkin, mitä olen puhunut ja kuullut muiden puhuvan. Mutta havainnot ovat vajaita. Puuttuu tahroja, äänensävyjä, säätiloja. Elämää on vähemmän.
Suurin muutos on lisääntynyt teknologia, helpottamaan ja nopeuttamaan, viihdyttämään ja valistamaan tarkoitettu.
Saatan saman päivän aikana katsella dokumenttia Ruusujen sodasta BBC:n iPlayeristä, kuunnella Don Quijotea koiraa ulkoiluttaessa Audiblesta, chattailla, tweetata, instagrammata, skypettää, fasettaa, lukea peräkkäin Koraania ja Salman Rushdieta Kindlestä, katsella elokuvia ja tv-sarjoja Netflixistä tai HBO:n omalta kanavalta, lukea sanomalehtiä eri puolilta maailmaa, pelata vessassa shakkia satunnaista kiinalaista vastaan.
Olen huomaamattani luovuttanut, tunnustanut elämäni olevan niin armottoman tylsää, että tarvitsen jatkuvaa sijaistoimintaa ja viihdykettä. Olen antanut arkeni altaaksi tulvalle, joka kyllä vyöryy sieltä mistä mahtuu, ja lujaa.
Jatkuvien Hollywood-juonenkuljetusten ja megatarinoiden rinnalla iltapäiväni näyttäytyvät luonnollisestikin vaatimattomina. Superlatiivit ottavat tilan, pelkkä elämä ei riitä. Seuraan kaukaisten tuttujen ruokatottumuksia, mutten jaksa jutella tätini kanssa. Kuuntelen kliimakseja hakien itselleni kehittyneessä romantiikan nälässä pop-kappaleita, joissa lauletaan nuoruudesta ja vapaudesta, vaikken ole nuori enkä vapaakaan.
Olen niin ehdollistunut laitteiden tarjontaan – draamaan eri muodoissa, uusiin ilmiöihin, tunteeseen, että koko maailma on totta ja olemassa minulle, jännitykseen ja oman elämäni hyväksyttämiseen, sen tykättävyyden punnitsemiseen ja todistamiseen muiden katseilla – että herättyäni katson puhelinta ennen lastani. Voi paska, olen taas ryhtynyt johonkin kysymättä itseltäni, haluanko sitä todella.
Tarvitsenko viihdettä viihtyäkseni elämässäni?
Nyt olen viettänyt kuukauden taskussani vanha Nokia, jonka olemassaoloa en muista, ellei se soi. Lähdin somesta, enkä Olympialaisia lukuun ottamatta ole katsonut televisiota. Pyrin lukemaan ajatuksella, keskittyen. Haluan kiinnittää huomioni ympäristööni, oman elämäni tapahtumiin, kunnioittaa minulle suotua aikaa. Toivon näiden päivien painuvan mieleeni yhtä vahvoina kuin kesäpäivä vuonna 1991.
Avaan ikkunan, ilmassa on sisintä tuuppivaa kevään tuntua, ja kattojen päällä varis lentää merelle päin. Kohta nelikuinen lapseni tuijottaa lumoutuneena keltaista kahvikuppia, kiljaisee riemusta, siirtää katseensa minuun ja hymyilee. Vastaan hymyyn ja ajattelen, että tämä hetki on meidän, ei kenenkään muun enkä viihtyäkseni muuta tarvitse.
Jussi Nikkilä
Näyttelijä
