Kuolemalla ei ole tarjota yllätyksiä, jos on huono rakkaudessa, kirjoittaa Erkki Pirtola. Hän seikkailee Erottajan gallerioissa ja äityy kommentoimaan Teemu Mäen kuolemaan tuomittua lihaa sekä Marjatta Tapiolan ja Jarmo Kukkosen taidetta.
Avaan tv:n. Kulttuurin kuolemanmarssin voi havaita zombifilmien tahdissa. Kun kääntää kanavaa, siellä kaunis etsivä kaivelee silvottua ruumista. Seuraavasta tuutista tulevatkin jokailtaiset Hitler-hitit ja Vampyyri-uutiset. Tuijotan Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon, missä kuoleman pelko on vaihtunut kuoleman seksiksi.
”Meillä on taide, jotta totuus ei tuhoaisi meitä”, sanoi vekkuli viiksiniekka F. Nietzsche – ennen tuhoutumistaan. Otan neuvosta vaarin ja pelastaudun Erottajan gallerioihin. Teemu Mäki roikottaa rumaa lihaa Hippolytessa valokuvissaan. Hän kuvaa uhreissaan ”tuhoavaa totuutta”; miten kuolema pitää pitojaan heidän seksuaalisuuden merkitsemissä ruumiissaan. Hän kysyy, miltä tuntuu olla naimisissa kuoleman kanssa? Mystikko-ekspressionisti Henri Wuorila-Stenberg roikottaa hymyillen muniensa päällä öljyväripalettia kuin öylättilautasta, ja sosiaalitaiteilija Markus Renvall reipasta vatsaansa ainoastaan sulkapallomaila aseenaan. Finninaamainen taidemuseonjohtajatar rinnastettaan strip tease -bimboon (?). Näyttelyn oikeasti koskettava teospari on vaikeaa sairautta potevasta teatterikriitikosta Hilkka Eklundista, jonka kuva on kuin tuonenvirrasta noussut joikaava joutsen.
”Kun katson peiliin, näen miten kuolema työskentelee”, sanoi muistaakseni Jean Cocteau. Marilyn Monroe sanoi oletettavasti: ”Painovoima vie ne kaikki.” Hän tarkoitti omenoitaan, jotka tippuivat Aatamin päähän. Platonin mukaan Jumala halkaisi alkuperäisen pallomaisen kuolemattoman sfääri-ihmisen kahtia ja paiskasi ne maanpinnalle, missä ne vimmaisasti ähelsivät päästäkseen takaisin yhteen, mutta päätyivät kuolemaan. Alkemistien mielestä ihminen voi yhtyä itseensä ja synnyttää kuolemattoman kehon ruumiin jalostetuista aineksista.
Mutta tämä on sitä typerää uskontoa ja mystiikkaa, joka Teemulandiassa on kielletty! Nyt puhuu kuolemaan tuomittu liha! Näyttelyn johtokuvana on Teemu itse aivo-madonnana lapsi sylissään, kuolemattomana esikuvana rumille. Näyttelyn superälykkäässä tekstijöötissä on mielenkiintoinen kohta, jossa Teemu nitistää kuuluisuutta saaneen naisvalokuvaajan terapiaproggiksen ”kitshinä” ja nostaa oman vastaavansa ”loistavasti onnistuneeksi”. Onkohan tämä tulevaisuuden trendi, jolla saadaan yleisö riehaantumaan: Taidetappelu! Mutta ehkä Teemu ja tämä ”huono nainen” pitää laittaa eri sarjoihin.
Tämä oli nyt enemmän totta kuin taidetta, eli nyt oli päästävä tuhosta pakoon taiteeseen.
Taidemaalariliitosta löytyikin sitä aitoa vieraannutusta: Jarmo Kukkosen 108 häikäisevää symbolistista meditaatiomaisemaa kuin rukousnauha Paul Gauguinin ja Odilon Redonin väreissä. Tämä henkinen taiteilija tullaan vaikenemaan kuoliaaksi.
Samalla hetkellä, kun joka hornan mediatuutista tulee ylistyksiä Jouko Turkan kivikauteen maalanneesta Marjatta Tapiolasta ja kuolemaa nuoleskelevasta Tiikerimaalarista, tulee mieleen, että mitä tällä buumilla peitetään. Taidemaailma elää diivoillaan ja muskelimiehillään, mutta museoitten takapihoilla on menestymättömien taiteilijoitten ruumiskasoja. Tapaan kadulla kärryiltä pudonneita loistavia lahjakkuuksia, jotka eivät pysty ostamaan pensseliäkään, koska koirakin vaatii luunsa.
Keskustan menestyshirviöiden vastapainoksi matkustin junalla Kallioon etsiäkseni Jade-galleriasta hienoa epämenestyjää Jaakko Heikkistä. Hän kuvaa rähjäisillä akvarelleillaan syrjäseutujen syrjäytettyjen kurjuutta. Galleria oli kiinni! Kauas parhaat karkaavat.
Onneksi oli kansanravintolapäivä. Päädyin yhteen kellariin syömään tuhtia kasvispataa, joka maistui mainiolta pihviltä. Ruumiinriistokulttuurin keskeltä löytyi keidas, jossa ihmiset keskustelivat ja söivät terveesti. Maksu oli vapaaehtoinen. Tällaisesta näystä Lenin olisi riemastunut: Ihmiset ruokkivat toisiaan.
Erkki Pirtola
