Jos Mona Lisa on Louvressa, missä Hamlet on?
Aloitin kaksi viikkoa sitten opintoni Lontoossa tarkoituksenani valmistua teatteriohjaajaksi. Opiskelin aikoinaan Teatterikorkeakoulussa valo- ja äänisuunnittelun laitoksella, jossa useat meistä kritisoivat opetuksen työpajamaisuutta ja läsnäolopakkoa viikon tai useammankin kestävissä työpajoissa. En osannut edes kuvitella, miten suuri ero opinnoissa voisi olla. Nyt tajuan, että valinta opetusmuodoksi oli tehokas. Kiitos siitä, VÄS.
Englannin taideyliopistoissa opetus pohjautuu yksistään sekä hyvin laajalti omaan pohdintaan. Pohdintaan ja valtaviin kirjalistoihin. Luentoja tai muuta kontaktiopetusta on vain muutamia tunteja viikossa – itselläni ensimmäisen vuoden opiskelijana yhdeksän viikkotuntia. Seminaarit kestävät tunnin, korkeintaan kaksi, ja tutorointi-seminaarien aika käytetään lähinnä epäselvien käsitteiden selvittämiseen. Opettajat ovat oman tieteenalansa professoreita. Niin, tieteen.
Teatteritaiteesta on tehty tiede, vaikka prospectus sanoo, että ”opiskelija saa erinomaiset valmiudet työskennellä oman taiteenalansa erinäisissä taiteellisissa työtehtävissä”. Oletan, että teatteriohjaajaksi ei valmistuta luennoilla istuen eikä kirjoja lukien (unohtamatta niidenkään tärkeyttä) vaan pistämällä kädet kirjaimellisesti paskaan. Tässä päästäänkin taiteen opettamisen peruskysymykseen – mistä löydetään akateemiselle tasolle pätevät opettajat, jotka samalla ovat sekä akateemisesti päteviä, että myös taiteellisesti mielenkiintoisia aktiivisesti kentällä työskenteleviä tekijöitä? Miten johdatetaan taideopiskelija sille oikealle polulle, jonka päässä ammatti kaikkine valmiuksineen häämöttää?
Tieteellisyyden vastapainoksi taiteellinen mielenkiinto löytyy onneksi Lontoon uskomattomasta tarjonnasta. Olen onnellinen, kun minulla on mahdollisuus mennä katsomaan TR Warszawa and Teatr Narodowyn Nosferatua. Olen onnellinen, että minulla on lippu Martin Crimpin In the Republic of Happinessiin. Kiitän onneani siitä, että onnistuin saamaan lipun You Me Bum Bum Trainiin, ja pääsin esiintyjäksi viimeisiin esityksiin.
Olen miettinyt seminaareissa yksinkertaisia kysymyksiä. Esimerkiksi niinkin yksinkertaista, kuin mikä on performanssin ja esityksen ero? Yritimme sitä seminaarissa miettiä, mutta koska englannin kielestä ei varsinaisesti muuta sanaa löydy kuin performance, päädyimme tulokseen, että kaikki esittävä taide olkoon perfomanssia.
Tämänpäivän seminaarin aiheena oli esitysanalyysi. Pohdimme sitä, että jos Mona Lisa on alkuperäisen tekijänsä tulkitsemana nähtävillä Louvressa, missä on Hamlet? Opettaja säikähti, kun esitin kommentin: ”meissä kaikissa sisällä”. Niin, meissä kaikissa sisällä, jokaisen henkilökohtaisena kokemuksena. Joko tekstinä tai esityskokemuksena.
Mietimme myös, voiko ammattimaista esitysanalyysia kirjoittaa ilman henkilökohtaista kokemusta. Esitys on aina katsojansa henkilökohtainen kokemus, mutta otin esiin vertauksen. Jos teurastaja on tappanut elämänsä aikana tuhansia lampaita, onko seuraavan lampaan tappaminen enää henkilökohtainen kokemus? Jos teatterialan ammattilainen on katsonut satoja, ellei tuhansia esityksiä, onko kyseessä enää henkilökohtainen kokemus.
Teatterista tulee nopeasti materiaalia, kuten lampaasta teurastajalle. Ja kun teatterista tulee materiaalia, teatteri tiedemäistyy. Mutta uskon, että tuon materiaalin seasta löytää sen timantin, sen lampaan joka kohdalla teurastajankin sydän särkyy, joka on sitä teatteria, jota kannattaa henkilökohtaisen kokemuksen eteen tehdä.
Kumpi on sitten loppujen lopuksi tärkeää, se, että näkee paljon vai se, että lukee. Kumpi määrittää katsomiskokemusta enemmän? Kuka on oikea henkilö määrittelemään sitä, minkä arvoinen esitys on? Sillä yhden timantti voi toiselle silti olla vaan yksi lammas muiden joukossa.
Mikko Rautiainen (1979), on Rovaniemeltä syntyisin oleva teatteritaiteen opiskelija. Hän aloitti teatteriharrastuksen 6-vuotiaana Hangon Teatterista näyttelijänä, ja myöhemmin ohjaajana. Hän oli mukana Hangossa toteuttamassa nuorten TILT!-teatteritilahanketta. Hän on opiskellut myös musiikkia, ja sekä Teatterikorkeakouluun valo- ja äänisuunnittelun laitoksella vuosina 1999–2002.
Nyt 33-vuotiana hän opiskelee teatteriohjausta ja digitaalista esitystaidetta Lontoossa.
Seuraa Mikon matkaa myös Twitterissä: @mikkolontoo
