Tukholman kaupunginteatteri oli tarttunut tuoreeltaan John Loganin näytelmään Red, ruotsiksi Rött. Se käsittelee kuvataiteilija Mark Rothkon kypsän uran ratkaisuvaihetta. Rothkon suurten tilausteosten sarjan oli määrä tulla esille Four Seasons -ravintolaan New Yorkin Seagram Buildingiin, jonka on piirtänyt Mies van der Rohe.
Teokset valmistuivat, mutta Rothko kieltäytyikin luovuttamasta niitä tilaajalle. Käytyään ravintolassa hän käsitti, että sen rikkaat asiakkaat eivät koskaan tulisi todella katsomaan hänen teoksiaan, vaan ne toimisivat tilassa kuvallisena lounge-musiikkina.
Tämä on yksi Rött-näytelmän teemoista. Painokkaimmin näytelmä kuitenkin tarkastelee taidetta työnä; sitä, mitä työprosessin aikana tapahtuu kuvataiteilijan ateljeessa, mielessä ja ruumiissa. Rahakkaasta tilauksesta kieltäytyminen on vain yksi juonne tekstissä, joka hahmottaa näkemystä modernista kuvataiteilijasta puhtaan ja kohotetun kokemuksen etsijänä.
Ei pidä käsittää väärin puhetta ylevästä: Tukholman kaupunginteatterin Rött ei ole mikään taiteilijan työn apoteoosi. Yksinäinen, ilman luonnonvaloa työskentelevä Rothko näytetään paitsi mietiskelijänä myös omalaatuisena, karamelleja mutustavana ja viskiä naukkailevana ukkona. Etienne Glaser tekee Rothkon roolin häikäisevän älyllisesti ja samaan aikaan äärimmäisellä fyysisellä tarkkuudella.
Rothkon ateljeehen apulaiseksi pestautunut Ken, jota esittää Albin Flinkas, on hyvin amerikkalainen hahmo. Hänen lapsuustaakkansa, joka saa hänet näkemään punaista siinäkin, missä on vain mustaa, on kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Ilman murhajuonnetta olisi mielestäni pärjätty vallan hyvin; käsikirjoittaja Logan olisi voinut luottaa yleisöön yhtä lujasti kuin kuvataiteilija Rothkokin luotti.
Näytelmän järisyttävin hetki ei nimittäin ole Kenin lapsuudentrauman paljastuminen vaan yksinkertainen työkohtaus. Rothko ja Ken pohjustavat taulua Schubertin Tyttö ja kuolema -jousikvinteton soidessa. Vimmainen, äärifyysinen yhteistyö tempaa katsojan mukaansa, vaikka Glaser ja Flinkas vain lausuvat toimintaa kuvaavat parenteesit rytmikkäästi kuin kreikkalainen kuoro, toimintaa tyylitellysti jäljitellen. Kohtauksessa on läsnä neljä taiteilijaa, sillä näyttelijät Glaser ja Flinkas antavat siinä kaikkensa oman fyysisen suorituksensa kautta ja saavat siten katsojan käsittämään jotain olennaista paitsi kuvataiteen myös kaiken taiteen ytimestä.
Myös kirjailija tekee työtään koko fysiikallaan. Jokainen suuri ja ratkaiseva kohtaus kirjoitetaan ruumiin tiedolla, ruumiin varmuudella. Rött-näytelmässä Rothkoa verrataan viileän hallittuun Apollo-jumalaan, kun taas spontaanisti työskennellyttä kuvataiteilija Jackson Pollockia Dionysokseen.
Mutta selkeänä ja komeana tosiasiana näytelmässä tuodaan esiin se, että yhtäkään taiteenalaa ei voi harjoittaa pelkästään apollonisesti harkiten. Kun ratkaisevin hetki tulee, kun on ryhdyttävä toteuttamaan hellittyä visiota, taiteilija heittäytyy teoksensa syvyyksiin koko olemuksellaan.
Sitä on meidän työmme. Se kuluttaa, niin kuin Rothkon kohtalo osoittaa. Mutta palkkakin on hyvä. Aivoperäisen jännityksen ja uupumukseen päättyvän laukeamisen väliin mahtuu huikea dionyysinen hukkumisen hetki.
Sirpa Kähkönen
