Kansallisbaletin kevään viimeinen ensi-ilta, nykytanssitripla Rankanen-Elo-Saarinen tarjoili sopivan makupalan nykytanssin nimen alle asettuvasta tanssin moninaisuudesta, vaikka kolmen teoksen ilta ei tietenkään pysty edes näyttämään koko variaatiota puhumattakaan siitä, että baletin lavoille valikoituvat tietynlaiset nykyteokset, usein tarpeeksi suurimuotoiset sekä sellaiset, joiden koreografia sopii baletin tanssijoille. Tässä tapauksessa kolme aiemmin valmistunutta teosta oli harjoitettu uudelleen kansallisbaletille.
Ilta alkoi Mammu Rankasen Taivaaseen juurtuneella puulla, joka sai ensi-iltansa Zodiakissa viime vuonna. Rankasen linjakas, hyvin maassa kiinni oleva, keskivartaloa paljon käyttävä ja harkittu liike oli tanssijoilla hienosti hallussa. Duettojen ja ryhmien yhtä- ja eriaikainen liike vaihtelivat kuin huomaamatta. Näyttämön takaseinään heijastuvat varjot tanssivat välillä elävien kanssa yhteen, välillä erikseen – kuin muistutuksena ajan hallitsemattomuudesta tai kerrostuneisuudesta. Mustiin puettujen, keskittyneiden tanssijoiden ja Harri Ahposen minimalistisen ja mystisen äänimaailman tuella Taivaaseen juurtunut puu toimi kuin meditaatio, keskitti ihmisen ja luonnon välisen yhteyden ja läsnäolon itseensä. Oopperan suurella näyttämöllä se jäi kuitenkin etäiseksi osittain juuri monotonisen äänimaailman vuoksi – se piti etäällä, eikä ottanut mukaan rituaaliin.
Kuvassa: Milla Eloranta, Linda Haakana, Johanna Nuutinen. Kuva: Sakari Viika
Jorma Elo on tunnetusti menestynyt tanssijan uransa jälkeen koreografina, viime vuodet erityisesti Yhdysvalloissa, jossa hän on valmistanut teoksia muun muassa American Ballet Theatrelle ja Mikko Nissisen johtamalle Bostonin baletille, jossa Elo toimii vakituisena koreografina. Amerikka-vaikutteet näkyvät Double Evel -teoksessa, joka tilattiin San Franciscon baletin 75-vuotisjuhliin 2008. Philip Glassin musiikkiin koreografioitu abstrakti nykybaletti esittelee neljän parin teknisiä taitoja sekä leikkii klassisen baletin konventioilla showmaisesti, vekkulisti ja vaikeasti: ballerinat ovat harvoin varpaillaan, vaikka nostot ovat näyttäviä ja hankalia, polven ja käden nivelet notkahtavat yllättäen kesken täydellisen poosan. Yleisön ei ole tarkoituskaan etsiä tästä mitään syvempää; so you think you can dance! Balettipuvut ovat kuin 70-luvulta, epämääräisiä supermarket-värejä, tekokuituja, kokovaratalotrikoita. Mutta tanssijat antavat kaikkensa ja vaikka samanaikaisuudessa ja sulavuudessa onkin vielä toivomisen varaa, tarjoilevat varsinkin Maria Baranova, Eun-Ji Ha ja Salla Eerola nautinnollista katsottavaa.
Kuvassa: Maria Baranova ja Jani Talo. Kuva Sakari Viika.
Vaikka baletissa ollaan sitä mieltä, että balettitaustalla voi tanssia koreografian kuin koreografian tai ottaa haltuunsa liikkeen kuin liikkeen, näin ei aina ole. Baletin tanssijat tuovat liikkeisiin aina tietyn teknisen virtuositeetin, mutta heiltä saattaa puuttua esimerkiksi kyky löytää painovoima itsestään tai rentous jäsenistään ja kehostaan – ainakin, kun teosten harjoitusaika on lyhyt.
Tero Saarisen Mariage on alunperinkin tehty balettiryhmälle, Lorrainen baletille 2007, eikä sitä siksi pidä verratakaan hänen oman ryhmänsä tanssiin. Silti olisi toivonut, että Kansallisbaletin lahjakkaat Anna Sariola ja Johan Pakkanen olisivat saaneet hiukan lisäaikaa juuri painovoiman kanssa työskentelyyn.
Mariage on Saarisen omaperäinen tulkinta Igor Stravinskin säveltämästä Les Noces –baletista (venäjäksi nimellä Häät). Stravinski kirjoitti itse myös libreton, ja Saarinen toi Helsingin filharmonisen kuoron lavalle laulamaan sitä. Muusikot ovat olleet osa koreografiaa jo monessa Saarisen teoksessa, muun muassa Borrowed Lightissa ja Kazessa.
Bronislav Nijinskan 1923 koreografioima Les Noces kuvaa vanhaan venäläiseen tradition perustuvaa häärituaalia, jossa morsian ja sulhanen eivät ole edes tavanneet toisiaan ennen häitä. Suku päättää kaikesta. Teos on vahvasti ritualistinen ja sellainen on Saarisenkin tulkinta, mutta Mariagen tematiikkaan on hienosti tuotu sävyjä nuoren ihmisen elämän käännekohdista sekä tietoisuudesta, että valitsemalla yhden menettää toisen. Saarinen käsittelee jälleen myös yksilön ja yhteisön suhdetta.
Mariage näyttää oopperan suurella näyttämöllä koko tehonsa, vaikka kuoron liikkumisessa näkyikin haparointia. Oleellisinta oli Erika Turusen mustiin, vanhahtaviin kaapuihin pukeman massan läsnäolo ja ääni. Kuoro on koko esityksen ajan puolikaaressa korokkeella morsiamen ja sulhasen takana liikkuen välillä uhkaavasti sivulta toiselle tai eteenpäin. Myös mustiin puetut morsian ja sulhanen juoksevat välillä korokkeelle kuin apua hakien, mutta enimmäkseen he käyvät taisteluaan kaaren sisällä, kuoron alapuolella. Heidän ystävänsä muodostavat vaaleissa pastelleissaan parille mukana elävän kehyksen.
Kuvassa: Anna Sariola, Johan Pakkanen. Kuva Sakari Viika.
Saarisen yksilön pyristelyä ja sisäisiä taisteluita fyysistävä liike herkistää seuraamaan nuorten kohtaloa, vaikka se on täysin selvä. Loppukohtaus, jossa Sariola ja Pakkanen huojuvat toisistaan tukea hakien kohti tuntematonta tulevaisuutta, nosti niskakarvat katsomossa pystyyn. Aplodit olivat ansaitusti sen mukaiset.
Minna Tawast
