Olimme viime vuoden toukokuussa Pariisissa esittelemässä suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Heini Junkkaala esitti tilaisuudessa ajatuksen, että suomalaisia näytelmäkirjailijoita yhdistää aihelähtöisyys. Tämä tuntui intuitiivisesti oikealta. Mutta mitä on aihelähtöisyys?
Teatterikorkeakoulussa ohjatessani ykköskurssin etydityötäni (Pasi Lampelan Juhlat kuoriaisille), aiheekseni valikoitui riittämättömyydentunne. Aihetta ilmentävät ohjausratkaisut – kuten se, että päähenkilön rakastetun valokuva oli näyttämöllä sijoitettu korkealle – eivät oikein vastanneet siihen teatterin tekemisen janoon, joka minulla oli.
Kirjoittaessakaan ajatus siitä, että aiheeni olisi esimerkiksi vapaus, riippuvuus, häpeä, ikävä tai passiivinen aggressio, ei ole ollut minulle lähtökohta. Aiheen määritteleminen sanoin saa minut tuntemaan kuin tekisin opintosuoritusta. Päästäkseni liikkeelle tarvitsen kontaktin johonkin, joka sysää minua kokonaisvaltaisemmin eteenpäin.
Aiemmin tämä jokin oli henkilö. Jonkin minua vaivaavan ihmistyypin edustaja alkoi puhua pääni sisällä. Mobile Horrorin markkinointipäällikkö Seppo ja Fundamentalistin lahkolainen Heidi olivat tällaisia. Minun ja henkilön välille syntyi jonkinlainen dialogi, ja siitä kasvoivat näytelmän muut elementit.
Englannissa uuden draaman kehitystyössä kunnostautuneet Vicky Featherstone ja John Tiffany pitivät syksyllä 2003 KOM-teatterissa kurssin, jonka keskiössä oli käsite central image. He etsivät näytelmästä yhtä, kaiken sisällön kiteyttävä kuvaa. Esimerkiksi Kuningas Oidipuksen ytimessä olisi kuva miehestä, jonka silmistä vuotaa verta – hän on katsonut totuutta, joka on liian kauhea katsottavaksi. Kuva voi olla myös käsitteellisempi, kuten ”kauppamatkustajan kuolema”, joka sisältää tietyn elämäntavan kuoleman ja myös amerikkalaisen unelman kuoleman.
Laura Ruohonen käsitteli syksyllä 2008 virkaanastujaispuheessaan ajatusta maisemasta draaman perusyksikkönä. Esimerkkeinä tästä olivat muun muassa Hella Wuolijoen hämäläiset viljapellot ja Jon Fossen vuonomaisemat. Maisema on Ruohosen mukaan jotain, missä ihminen on kosketuksissa ajattoman kanssa. Maisema asettaa ihmisen maailmankaikkeuden näkökulmasta realistisempaan mittakaavaan. Konkreettinen maisema on myös tekijän mielen maisema.
Ruohosen luennon aikaan olin juuri kirjoittamassa Mari Perankosken ja Tommi Liskin kanssa tv-sarjaa Kallio. Olin halunnut etsiä kirjoittamiselle uudenlaisia lähtökohtia. Henkilöt olivat edelleen isossa roolissa, mutta sen lisäksi otin valokuvia sateisesta kaupungista, joissa katuvalot kiiltelivät asvaltis-sa. Koin myös, että käveleminen ja 22-Pistepirkon musiikki olivat sarjan kannalta oleellisia. Usein pyöri mielessä sana särkyvyys.
Vasta viimeistä jaksoa kirjoittaessamme, kun muut jaksot oli jo kuvattu, sain määritellyksi itselleni, että sarjan aihe on regressio. Aiheen pohjalla olin minä kävelemässä yksin Tampereen keskustan öisiä katuja noin 12–13-vuotiaana. Ensin oli siis henkilöitä ja maisema, joka sisälsi muun muassa kuvia, musiikkia ja kehollista toimintaa.
Luulen, että puhuessamme aiheesta puhumme ainakin kahdesta asiasta. Toinen näistä on esimerkiksi taideanalyysiin soveltuva, määriteltävissä oleva käsite. Toinen on eräänlainen olemukseltaan vajavainen verbalisointiyritys. Taiteilija pyrkii määrittelemään tekemisensä sisäistä motiivia, joka karkaa toistuvasti sanoilta, koska se liittyy sanojen ohella kehoon, identiteettiin ja alitajuntaan. Aihe on jonkinlainen pyrkimys määritellä, miten taiteilija teoksessaan asettuu muita ihmisiä ja maailmaa vasten.
Näin ymmärrettynä tunnustan aihelähtöisyyteni.
Kuva Stefan Bremer
Juha Jokela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja
