Teatterikorkeakoulussa opettaneet Harri Virtanen, Katariina Numminen ja Juha-Pekka Hotinen vastaavat viimeisessä Teatteri-lehdessä (8/2011) olleeseen Luokkakokous-artikkelin väitteisiin.
Kommentti luokkakokoukseen
Teatteri-lehden historian viimeisessä numerossa (8/2011) oli hauska juttu Saara Turusen, Jussi Moilan ja Veikko Nuutisen dramaturgikurssista otsikolla Luokkakokous. Sen yhtenä osana käsiteltiin dramaturgian opintoja Teatterikorkeakoulussa. Jutun perusteella viaton lukija saattoi saada dramaturgian koulutusohjelmasta hieman epätarkan kuvan. Tältä osin haluaisimme jatkaa keskustelua parin kommentin verran.
Veikko Nuutinen (takana), Jussi Moila ja Saara Turunen ovat kolmekymppisiä näytelmäkirjailijoita, samaa joensuulaista vuosikertaa ja kurssikavereita Teatterikorkeakoulusta..
Kuva Heini Lehväslaiho.
Eeva Kempin kirjoittamassa jutussa sanottiin dramaturgian koulutusohjelman olleen haastateltavien aikaan, eli Harri Virtasen professorikaudella 2002-2006, ”draamakielteinen”. Kukaan meistä ei tunnista tätä draamakielteisyyttä. Teatterikorkeakoulun tehtävänä on pysyä alan kansainvälisen kehityksen tasolla ja tarjota avara, monipuolinen näkymä alan nykytilaan. Sen vuoksi myös noina vuosina opetuksessa käsiteltiin useampia draaman ja niin sanottua post-draaman traditioita, joista jälkimmäistä alettiin nimittää yleisesti nykyteatteriksi, vakiintuneen kansainvälisen käytännön mukaan.
Totta on, että dialogi draaman kannattajien ja nykyteatteriin suuntautuneiden välillä oli vahvaa. Draamasta, varsinkin sen psykorealistisesta perinteestä, puhuttiin ”pertsana”, jonka ylivaltaa sekä koulussa että myös suomalaisella teatterikentällä monet opiskelijat – muun muassa Jussi ja Veikko –kritisoivat. Molemmilla ajatussuunnilla oli kannattajansa eikä vaaka heilahtanut pahasti kumpaankaan suuntaan. Päinvastoin – ajanjakso oli avoin ja opiskelijalla oli mahdollisuus painottaa opintosuunnitelmaansa esitysdramaturgisesti, dramaturgisesti tai kirjailijuuteen keskittyen.
Suurimmalla osalla opiskelijoista tuntui olevan tarve haastaa psykorealistinen perinne, mikä ei kuitenkaan ole meistä samaa kuin draamakielteisyys. Me opettajina koimme tuon jännitteen terveenä ja tervetulleena, koska se vastasi tositilannetta maailmalla ja aktivoi yhteisön. Tältä nyt draamakielteiseksi väitetyltä ajanjaksolta on noussut useita keskeisiä draamakirjailijoita.
Emme siis voi ottaa kunniaa niin radikaalista koulutusohjelmasta kuin jutussa annettiin ymmärtää. Veikon mainitsemia draaman peruskäsitteitä kuten rakennetta, henkilöä, kohtausta ja ristiriitaa ynnä muuta käsiteltiin heidän aineopinnoissaan ykköskurssilla, kuten muidenkin vuosikurssien kohdalla. Tosin muun muassa juuri nämä opiskelijat kritisoivat ja vastustivat tuota opetusta ankarasti, tunnetuin seurauksin.
Asioiden irrottaminen yhteyksistään, jota varsinkin Veikko harrastaa mainioissa näytelmissään, on strategia, joka toimii asiatekstissä hiukan toisin. Harri Virtasen virkaanastujaispuhe ”Miksi lopetin näyttämölle kirjoittamisen?” oli kannanotto draaman puolesta. 1990-luvun ilmapiiri oli aivan toinen kuin tänä päivänä – se oli draamakirjailijalle kielteinen. Kirjailijoiden asema suhteessa ohjaajiin oli täysin toivoton. Siitä juonsivat juurensa ohjaavat kirjoittajat. Esityksellinen ajattelu oli – ja on – voimakasta myös kirjoittajilla. Mikseivät siis ohjaisi itse?
Tämän vuosikurssin 2. vuonna käynnistyi viimein Brecht-periodi, jonka tuolloin vetivät Katariina Numminen ja Mika Myllyaho. Tuona vuonna myös niinsanotun klassikkoperiodin aiheeksi valittiin opettajien yhteisellä päätöksellä Brecht. Brechtin tarve oli ilmeinen: hänet tunnetaan Suomessa edelleen varsin huonosti, ja Brecht liittyy olennaisesti sekä draaman että post-draaman traditioon. Pakkosyötöstä ja piilo-opetussuunnitelmasta on mielestämme hiukan hassua puhua. Brecht sisältyi ainoastaan 2. vuosikurssiin ja oli piilossa vain opetussuunnitelman sivuilla.
Sekä me että tuolloiset opiskelijat imartelisimme itseämme, jos väittäisimme, että Heiner Müller asetettiin draaman nollapisteeksi. Puhe oli pedagogisesta utopiasta asettaa Müller joskus dramaturgisen evoluution nollapisteeksi eikä valita lähtötasoa sadan tai viiden sadan vuoden takaa. Siitä kukin saisi sitten lähteä omaan suuntaansa, joko eteen- tai taaksepäin. Emme kuitenkaan käynnistäneet tätä julmaa ihmiskoetta, koska olimme tutkintosäännön ja opetussuunnitelman sitomia.
Brechtin ja Müllerin perusteella vedetty johtopäätös, että D-koulutusohjelmassa vallitsi jonkinlainen saksalaissuuntaus, on hupaisa. Esimerkiksi Juha-Pekka Hotisen osalta on jo Teatteri-lehdessä 5/2003 todettu, että yksi harvoista missioista on tuoda latinalaista (mm. Pier Paolo Pasolini) ja angloamerikkalaista ajattelua (mm. Wooster Group ja Robert Wilson) ajattelua suomalaista teatteria tukehduttavien perinteiden, kuten germaanisen ja slaavilaisen tradition rinnalle.
Veikko mainitsi ”mä ja mun fiilikset” -keskustelusta, mutta unohti, että ensisijaisesti se koski tutkinnon kirjallisen osan, eli esseen aiheen, valintaa ja näkökulmaa. Draaman kirjoittamisen yhteydessäkin se mainittiin, mutta lähinnä asennetta koskien: tarkoitus oli keskittyä opiskelemiseen eikä esimerkiksi oman traumatologian nautiskeluun.
Emme siis nähneet, emmekä näe, esitystaiteen tai nykyteatterin tuloa Teatterikorkeakouluun uhkana draamalle. Draama, fiktio, kaunokirjallisuus, tv-käsikirjoittaminen, elokuvakäsikirjoittaminen, dramaturgia, audiofiktio, esitystaide – on hiukan makuasia, minkä ottaa yläkäsitteeksi. Kirjoittajat itse ylittävät rajoja ja hakevat ilmaisumuotoa välineestä riippumatta. Alan korkeimman kehitys- ja tutkimuslaitoksen tehtävän täyttämiseksi teimme isolla joukolla – meidän lisäksemme Pentti Paavolainen, Annette Arlander, Esa Kirkkopelto, Pauliina Hulkko ja monet muut – kovasti töitä ja nyt tuon työn tulokset ovat nähtävissä vahvoina ja nykyaikaisina vaikutteina myös draamateatterissa.
Harri Virtanen
Katariina Numminen
Juha-Pekka Hotinen
