Teatteri-lehden viimeisessä numerossa vieraskolumnistina kirjoittaa Teatterin tiedotuskeskuksen Tinfon johtaja Hanna Helavuori, joka toivoo taidejournalismin olevan sekä herkkäaistinen vahtikoira että yksi keino edistää näköpiirien avartumista ja älyllisten riskien ottamista taiteessa.
Takanani on kaksi esityskokemusta Berliinistä ja yksi Zodiakista. Norjalaisen ohjaajan Vegard Vingen ja berliiniläisen skenografin Ida Müllerin tekemä Ibsen-dekonstruktio John Gabriel Borkman Volksbühnellä, beirutilaisen Rabih Mrouén luentoperformanssi Who’s Afraid of Representation Context festivaalilla HAUssa ja Doubt in Frame / Queen of Sweden Killed Descartes (Dasha Mazurka & työryhmä).
Ilta illan jälkeen vaihtelevan kestoisessa ekstreme-Borkmanissa, splatterin, sarjakuvan, piirrettyjen ja oopperaspektaakkelin sekoituksessa annetaan hyytävää kyytiä Ibsenille – mutta niin älykkäällä tekstin luennalla, ettei mitään määrää. Pakko on istua paikalla iltaseitsemästä aamukuuteen, koska mitään en tahdo menettää.
Mroué puolestaan rinnastaa 1960- ja 1970-luvun body artin kivun ruumiit ja libanonilaisen todellisuuden väkivallan hienolla tavalla.
Doubt of Frame taas oli minulle karteosiolaiselle dualismille vastakarvainen käsitteellinen matka, jota saatoin jatkaa Dasha Mazurka -ryhmän verkkosivuilla. Esitys paljastaa tekemisensä, se näyttää ja selittää, se käsitteellistää. Minut se sai miettimään, miten ajatteleva ja havainnoiva tuo ruumis on. Nyt katson katujen ja kokkareiden koreografiaa ihan uudella tavalla.
Näitä esityksiä yhdistää kiinnostavaa sekamuotoisuus. Ne ovat hybridejä, eriluonteisten asioiden yhdistymisiä ja kokoonpanoja. Tässä moniselitteisyydessään ja monimuotoisuudessaan ne heittävät minulle moraalisen haasteen yrittää löytää sanoja, uusia tapoja kirjoittaa ja kytkeytyä esitykselliseen aikalaisuuteen.
Taidejournalismin aika on nyt-hetkessä. Tutkija Teresa de Lauretis kirjoittaa siitä, miten nyt-hetki on arvoitus, koska teoriamme, diskurssimme ja tietomme ovat yhteismitattomia tämän nyt-hetken muotojen ja ilmaisukeinojen kanssa.
Tässä se on. Miten vangita sanoiksi ja puheeksi tuo esitysten arvoituksellinen nyt-hetki?
Tästä syystä Joseph Beuysin teos Miten puhua taiteesta kuolleelle jänikselle säilyy ainakin minulle ikuisesti ajankohtaisena.
Tiedän kirjoittavani viimeiseen Teatteri-lehteen, jonka jokainen vuosikerta on valehtelematta ja liioittelematta käynyt minulle enemmän kuin tutuksi. Ilmestymisaikansa jälkeen lehti on ollut myös yksi ikkuna menneisyyteen, yksi lähde oman aikansa teatterin todellisuuteen. Aikalaisen tehtäväänsä se on eri aikoina toteuttanut milloin enemmän tai vähemmän kunniakkaasti.
Haikeuden sijaan tunnen huojennusta ja iloa. Toivon, että uusi Teatteri&Tanssi-lehti tuo mukanaan uutta väljyyttä ja ajatuksellista avaruutta.
Sanomalehtien kulttuuriosastoissa käydään taistelua niukkenevista palstamillimetreistä. Laajempia kokonaisuuksia, linjauksia, taidepolitiikkaa tai valtakunnallisuutta on turha etsiä. Tässä tilanteessa moninaistunutta ja moniäänistynyttä kenttää, sen tekijöitä ja erimuotoisia esityksiä valppaalla ja kriittisellä uteliaisuudella ja analyyttisyydellä seuraava foorumi on enemmän kuin tarpeellinen. Herkkäaistista, älykästä ja ärhäkkää vahtikoiraa tai nuuskijaa tarvitaan.
Palestiinalaissyntyisen Edward Saidin (1935–2003) ajatukset hänen teoksessaan Ajattelevan ihmisen vastuu (1994) eivät ole tippaakaan menettäneet ajankohtaisuuttaan. Said peräänkuulutti kaihtamaan erikoistumisen houkutuksia. Hän kirjoitti ja puhui näköpiirin avartumisen ja älyllisten riskien ottamisen puolesta kehottaen harjoittamaan leppymätöntä auktoriteettien ja vallan kritiikkiä.
Sellaiseksi näen kulttuurijournalismin tehtävän.
”Stereotypia on yksipuolinen kuvaus, joka syntyy, kun mutkikkaat erot pelkistetään yksinkertaiseksi ’pahvinukeksi’. Jamaikalaistaustainen, Englannissa asuva kulttuuriteoreetikko Stuart Hall puhuu tässä identiteetistä, tiettyyn ihmisryhmään tai paikkaan kytketystä liioitellusta yksinkertaisuudesta, joka tuottaa kahtiajakautumista.
Pahvinukkeja näkee kyllä muuallakin, ja taistelussa erilaisia pahvinukkeja vastaan tarvitaan taidejournalismia, joka taistelee kaikenlaisia dogmaattisuuden ja fundamentalismin muotoja vastaan.
Teatterilla on länsimaissa suhteellinen vapautensa ja koskemattomuutensa, mikä sekin koetaan uhkana niin kuin Unkarin tapahtumat osoittavat. Tai viimeksi Roman Castelluzzin esityksessä Sur le concept du visage du fils de Dieu Théâtre del la Villessä Pariisissa, jossa epämääräinen joukko fundamentalistikristittyjä ja äärioikeistolaisia sabotoi esitystä.
Voisiko tuleva lehti olla yksi väline kasvattaa halua ja kykyä sietää monitulkintaisuutta?
Kuva Piia Volmari
Hanna Helavuori
Teatterin tiedotuskeskus Tinfon johtaja
