Meidän poika kertoo äitinsä kanssa asuvasta Villestä. Ylioppilaskirjoitukset lähestyvät, mutta Villellä on tulevaisuutensa suhteen aivan muita suunnitelmia.
Väkivalta on aina elänyt teatterin ytimessä. Ruton raivotessa Theban kaupungissa Oidipus yritti jäljittää isänsä murhaajaa ja paljastui syylliseksi itse. Antigone taisteli oikeudesta haudata kapinallisena tapettu veljensä. Hän uhmasi Kreonin arvovaltaa ja maksoi siitä hengellään.
Shakespearen draamat kylpevät veressä.
Artaud julisti julmuuden teatteria, ja Brecht purki teatterin valheellista illuusioluonnetta paljastaakseen kaiken takana toimivat valtakoneistot. Lars Norén tutki uusfasismia vankien kanssa. Vangit karkasivat ja avasivat tulen heitä pidättämään tulleita poliiseja kohtaan.
Saksalaisen nykyteatterin keskeinen nimi Falk Richter käsittelee töissään sodan ja väkivallan teemoja mutta korostaa, ettei kysymys ole niinkään politiikasta kuin mediassa luoduista mielikuvista, joilla politiikkaa, väkivaltaa ja sotaa oikeutetaan.
Nykyteatteri tutkii esittämisen väkivaltaa.
Perinteisempi draama keskittyy ihmiseen. Se ei toimi efekteillä eikä shokeilla vaan ajatuksen ja havainnon tarkkuudella, kokemuksellisella tunnistettavuudella. Draama pyrkii näkemään arvokeskustelun läpi, hyvän ja pahan tuolle puolen, todelliseen inhimilliseen selviytymiskamppailuun. Shokkiefekti voi löytyä sen oivaltamisesta kuinka arkipäiväiseksi meidän elämämme epäinhimillisyys on muuttunut.
On sanottu että draaman loogis-kau-saalinen kerronta ei voi enää tavoittaa nykymaailman kaoottista, median välittämää todellisuutta, varsinkaan sen poliittisimmassa mielessä. Yhtä hyvin voi kysyä onko poliittisuus koskaan ollut draaman varsinainen sisältö? Eikö draaman tarkoitus ole pelastaa ihminen ja hänen inhimillisyytensä politisoitumiselta ja kapitalisoitumiselta?
Media synnyttää harhan historiallisten ja yhteiskunnallisten prosessien henkilöitymisestä. Draama ei henkilöi näitä prosesseja vaan kuvaa niiden inhimillistä hintaa.
Jokelan ja Kauhajoen koulusurmaajat ihailivat amerikkalaisia esikuvia, Columbine High Schoolin Eric Harrisia ja Dylan Kleboldia. Harris oli luiseva nuori psykopaatti, joka ihaili natseja. Klebold kärsi masennuksesta ja kyvyttömyydestä ilmaista tunteitaan rakastamalleen tytölle. Molempia oli kiusattu, molemmat oli eristetty kaveripiiristä.
20. huhtikuuta 1999 he surmasivat kaksitoista oppilasta ja yhden opettajan, ja haavoittivat kymmeniä.
Tarkoitus oli tappaa niin monta kuin mahdollista. Mitä tapahtui? Omatekoiset pommit eivät räjähtäneet. Vuosikausia kehittynyt koston, vihan ja tappamisen kiima oli hetkessä ohi. Kaiken turhuus iski nopeasti, pojat kyllästyivät, ja koulun kirjastossa he ampuivat itsensä.
Kosto ei kohdistunut keneenkään erityisesti. Se kohdistui kaikkiin, kouluun ja opettajiin, jotka antoivat kiusaamisen kehittyä kiduttamisen asteelle. Siinä toteutui kilpailuyhteiskunnan logiikka, se sama logiikka, jonka uhreja tekijät olivat. He päättivät pärjätä vaikka väkivalloin, he päättivät näyttää kaikille että pystyivät edes johonkin.
Pommi kauppakeskuksessa, joukkosurma koulussa – onko kyse terrorismista?
Senaatin ylimääräinen kopisti, kouluhallituksen apukamreeri Eugen Schauman ampui vihattua sortovaltaa edustaneen kenraalikuvernöörin senaatin portaissa vuonna 1904. Opiskelijaradikalismi militarisoitui 70-luvulla entisissä fasistimaissa Japanissa, Italiassa ja Saksassa. Kaupunkisotaa käytiin kapitalistista riistoa, USA:n imperialismia ja autoritaarista valtiovaltaa vastaan. Äitinsä kanssa asunut norjalaismies kuvitteli olevansa moderni ristiretkeläinen vuonna 2011, kymmenen vuotta WTC:n iskujen jälkeen, ja perusteli hallintorakennuksen räjäyttämisen ja vasemmistonuorten kesäleirin massamurhan taistelulla marxismia ja islamia vastaan.
Meidän pojassa lukiolaispoika kävelee pommi repussa kauppakeskukseen.
Mitä hän haluaa?
Pasi Lampela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja
