Viime aikoina moni suomalainen teatterintekijä on tilittänyt suhdettaan uskoon, uskomiseen tai kirkkoon.
Voisi puhua suorastaan uskontonäytelmien uusaallosta, jonka viimeinen tulokas on Heini Junkkaalan kirjoittama ja Saana Lavasteen Kansallisteatteriin ohjaama Kristuksen morsian.
Tämän ajankohtaisemmaksi näytelmä harvoin yltää.
Helsingissä odotellaan piispanvaaleja, ja ehdokkaat kampanjoivat. Uutta on, että kaksi heistä on naisehdokkaita, ja juuri siitä Kristuksen morsiankin konfliktinsa ammentaa. Omapohjan tiloissa näytelmä tulee lähes kirjaimellisesti iholle, mutta se koskettaa myös henkilökohtaisuudellaan. Kirjoittajan omat kokemukset antavat henkilöille tarkkuutta ja sähköistävät dialogin.
Änkyrät vastaan liberaalit, fundamentalistit vastaan kansankirkon avarammat ajattelijat antavat draamalle pontta. Juuri ensi-iltaviikolla Luther-säätiö vihki virkaan oman homofobisen piispansa vastoin kirkon käytäntöjä.
Näin yksinkertainen maailma ei ole – edes teatterissa. Esitys ottaa eeppisen teatterin tavoin etäisyyttä päästäkseen lähemmäs. Tulkinta lävistää ja kuljettaa tarinan monen sisäkkäisen seinän läpi.
Junkkaala poimii näyttämölle metaforiksi uskon ääri-ilmiöt kuten vanhakirkolliset amishit, burkaan pukeutuneet naiset ja jopa hindulaiset pyhät miehet.
Suvaitsemattomuus on keskeinen teema Saana Lavasteen Kansallisteatteriin ohjaamassa ja Heini Junkkaalan kirjoittamassa Kristuksen morsiamessa. Rooleissa Leena Pöysti ja Joanna Haarti. Kuva Petri Summanen.
Naiseutta käsitellään yhtä monessa kerroksessa: feminismin ja homouden, naispappeuden ja sitä kampeavan suvaitsemattomuuden dialogina. Helvetinlieskat kootaan näyttämökuvaan, jossa Hieronymus Boschin alkemistiset hahmot ryömivät liaaniviidakoistaan.
Lue koko Kirsikka Moringin arvio Teatteri-lehdestä 4/2010.
