Riemu ja kirkkaus

”Liian pieni ja vääränmalliset silmälasit.”

Mikäli Tampereen yliopiston draamastudion opettajaa olisi ollut uskominen, Kaija Viinikainen olisi saanut sanoa hyvästit ohjaajanuralleen jo alkumetreillä. Vielä 1970-luvun alussa ohjaaja nähtiin autoritaarisena, vahvana johtajana, eikä ennuste hennolle, pyöreitä silmälaseja käyttävälle nuorelle naiselle ollut kovin valoisa.

On tietenkin helppoa olla jälkiviisas Viinikaisen CV:n äärellä ja kehua hänen sinnikkyyttään. Osa kiitoksista lankeaa Kari Selinheimolle, joka aloittaessaan pestinsä Kajaanin Kaupunginteatterin johtajana syksyllä 1973 kokosi ympärilleen nuoren, energisen joukon. Ohjaajaksi hän kiinnitti Kaija Viinikaisen, joka viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan kymmenen vuotta.

”Vielä 1970-luvulla kukaan, joka halusi heti näkyä, ei lähtenyt Kajaaniin. Nykyäänhän tilanne on toinen. Mutta minulle Kajaanin aika merkitsi valtavia mahdollisuuksia”, Viinikainen sanoo.

Ohjaajan tehtäviensä lisäksi hän näytteli – ja tiuhaan. Vuorolista oli selkeä: joka toisen esityksen hän ohjasi, joka toisessa hänellä oli rooli.

”Olihan se nöyryyttävää, sillä en minä osannut näytellä. Mutta se oli myös hyvin opettavaista, koska ymmärsin, millaiset neuvot toimivat, millaiset eivät. Mitä konkreettisemmin ja selkeämmin ohjaaja pystyy ilmaisemaan asiansa, sitä parempi.”

Viinikainen kuvaa Kajaanin vuosia yhteisöllisyyden ajaksi. Teatterin tekemisestä tuli nuorille, muualta Suomesta muuttaneille tekijöille elämäntapa. Jatkuva yhdessäolo opetti myös hioutumaan; taidon, joka on auttanut Viinikaista työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa eri teattereissa.

”Jos ihminen voi jatkuvasti valita työtoverinsa ja ystävänsä, se eristää ja tekee yksinäiseksi. Kajaanissa meidän piti selviytyä saman työryhmän kanssa, mikä pakotti ymmärtämään erilaisia persoonallisuuksia ja työtapoja. Ärsyttäviä piirteitä ei saanut nähdä hallitsevana elementtinä, vaan piti oppia näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta. Siellä opin sietämään erilaisuutta paremmin.”

Lue koko Eija Mäkisen artikkeli Teatteri-lehdestä 1/2010.