Kihinää näyttämön ja katsomon välillä
Tuula Väänänen on oululaisen teatteriyleisön suosikki ja luottonäyttelijä. Hänellä on ollut paljon suuria rooleja – pieniä väheksymättä. Väänänen nähtiin Lemminkäisen äitinä Samuli Reunasen ohjaamassa Kalevalassa, Lerana ja yhtenätoista muuna henkilönä Andreï Makinen romaaniin perustuneessa Elämän musiikissa ja Sina Kujansuun ohjaaman Niskavuoren Hetan Hetana. Hän oli Arkkienkeli Oulussa -näytelmän Huppa-Leena ja perämiehen leski Elsa Joni Skiftesvikin Nikkelikukka-näytelmän kantaesityksessä.
Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Väänänen ei silti solahda mielellään tähtinäyttelijän purppuraviittaan ja lehväseppeleeseen. Tuntuu, että tähteydestä on jopa vaikea puhua.
”Ei se ole tabu, mutta en tunne erityistä tähteyttä. Ainakaan sitä ei täällä hahmota. Tähteys tuntuu olevan hyvin kaukainen asia”, Väänänen pohtii.
Pääosa ei pätkähdä aina
”Me teatterin näyttelijät emme ole sillä tavalla julkisuuden henkilöitä, kun emme ole telkkarista tuttuja. Esimerkiksi kesäteatterin Toppilan möljän ensi kesän esityksiä mainostetaan sillä, että tule katsomaan tv:stä tuttuja näyttelijöitä. Ilman nimiä! Todelliset, televisiosta tutut tähdet tulevat kesällä Toppilan möljälle”, Väänänen letkauttaa.
Oululaisyleisö luottaa Väänäseen ja kannattelee suosikkiaan. Teatterin sisällä luottamus näkyy roolitehtävissä.
”Totta kai se mairittelee, jos kokee, että annetaan erilaisia haasteita ja isohkojakin tehtäviä. Mutta kyllä minä täällä pikkutehtäviäkin teen. Ei se semmoisena tunnu, että meikäläiselle pätkähtäisi koko ajan pääosaa. Esimerkiksi Rosa Ruususessa minulla on mielenkiintoinen haltijattaren rooli, vaikkei se kooltaan eikä repliikkimäärältään iso ole.”
Väänäsen pukuhuoneen seinällä on Niskavuoren Hetan jättijuliste. Rooli taisi olla mieluinen.
”Niskavuoret ovat Suomen kansalle ilmeisen läheisiä. On merkitystä, kuka siinä näyttelee. Niskavuoren Hetan roolissa tunsin, että nyt minuun luotetaan. Siinä ei oikeastaan puhuta näyttelijäntyöstä, vaan siitä, kuinka henkilöni liittyi siihen rooliin. Matkin varmaan Rauni Luomaa aivan suvereenisti”, Väänänen vitsailee.
”Kujansuun Niskavuori ei ollut mikään kolmen seinän realismipakkaus. Se oli hyvinkin viitteellinen ulkoisesti, mutta ehkä henkilöhahmot olivat perinteisiä, sitä, mitä ihmiset haluavat niiden olevan. Vastasin ihmisten mielikuvaa”, Väänänen kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa.
Teatteri antaa eväitä sosiaaliseen paikantamiseen. Kuvassa Tuula Väänänen. Kuva Kati Leinonen, käsittely Tuija Karén.
Kaikki teatterintekijät eivät mieli pääkaupunkiseudulle. Tuula Väänäsen lisäksi Ilkka Aro Vaasasta, Tuija Vuolle Tampereelta ja Pirjo Leppänen Rovaniemeltä kertovat Teatteri-lehdessä 1/2010, mikä maakunnissa kiehtoo vuodesta toiseen.
