Keskustelin teatterinjohtaja Ilkka Laasosen kanssa muutamaa päivää ennen Kauhajoen surmanluoteja. Hän tähdensi puheessaan taiteen yhteisöllisyyden merkitystä, sitä, että teatteri on ennen muuta paikallinen voimavara. Sellaisena sen tulee käsitellä alueensa ihmisten asioita, olla perillä siitä, mitä oman ympäristön asukkaiden mielissä liikkuu.
Kajaanin Kaupunginteatteri on Laasosen kaudella toiminut herkin korvin vuorovaikutuksessa ihmisiin. Useampien esitysten materiaaliksi on haastateltu ja kuunneltu maakunnan asukkaita, kaikenikäisiä ja kaikista sosiaaliryhmistä, maalta ja kaupungeista. Teatteri on ollut alueensa ilmapuntari, ukkosenjohdatin, leirinuotio, tiedonvälittäjä ja kotipesä.
Ja samalla on syntynyt merkittäviä teoksia, jotka ovat olleet sekä taiteellisesti vahvoja että pystyneet puhuttelemaan katsojiaan poikkeuksellisen intensiivisesti. Niiden tekijöinä on ollut teatterin oman henkilökunnan lisäksi muun muassa Milja Sarkola, Heini Junkkaala ja Eero-Tapio Vuori – ei tv:stä tuttuja eikä kaupallisen lehdistön käyttöjulkkiksia.

Olisi naiivia – ja hienoa – uskoa, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tragedioita voitaisiin ehkäistä tai vähentää parantamalla maailmaa taiteen avulla. Mutta vastaavasti; sellaisen, joka ei näe taiteen ja yhteiskunnan suhteilla mitään yhteisiä tekijöitä, olisi syytä lopettaa nämä hommat kokonaan.
Olen samaa mieltä teologina ja kolumnistina toimivan Jaakko Heinimäen kanssa siitä, että nuorten ihmisten äärimmäinen yksinäisyys yhdistyneenä spektaakkelikulttuurin ihannointiin (Metro-lehti 24.9.) on yksi keskeinen syy näihin lööppeihin päätyviin murhenäytelmiin.
Eivätkö edes tämänkaltaiset tapahtumat saa teatterialaa heräämään syvälliseen arvokeskusteluun ja itsetutkiskeluun? Voisiko teatteri vihdoin sisäistää itsensä osaksi sitä maailmaa, jossa tämänkaltaisia tragedioita oikeasti tapahtuu?
Teatterin kaikilla tasoilla tulisi nyt pohtia ohjelmistosisältöjen ja yleisösuhteen lisäksi lajin suhdetta yhä kasvavaan julkisuuden ja kaupallisen menestyksen tavoitteluun. Siinä tulisi myös perusteellisesti arvioida teatterin rooli yhteisönsä palvelijana.

Peli olisi vihellettävä poikki, koska teatterin valtavirta näyttää kulkevan aivan vastakkaiseen suuntaan. Ajan hengen mukaan näyttämötaiteessa ja sen rahoituskuvioissa ihaillaan yhä suurempia ja kansainvälisesti kilpailukykyisiä spektaakkelimuotoja ja minne tahansa monistettavien konseptien rakentamista. Lajin ihanteeksi on nousemassa hollywoodilainen unelmatehtailu, megalomania, jonka päätarkoitus on näkyä mediassa ja tuottaa rahaa.
Eteläpohjalaisilla on ollut raskas suruaika, jonka rinnalla Seinäjoen kaupunginteatterin johtajan valintaan liittynyt poliittinen farssi näyttäytyy vielä vähemmän hauskana. Siellä puoluejäsenkirja oli pitkään johtajan taiteellisen pätevyyden mittarina. Tätä kirjoitettaessa tilanne on edelleen vailla ratkaisua, mutta kuka tahansa toimessa aloittaakin, hänellä on oma kortensa kannattavanaan eteläpohjalaisessa henkisessä jälleenrakennustyössä.
Tämän lehden pääroolissa on ohjaaja Otso Kautto. Hänen menestyksekkäästi 1990-luvulla johtamaansa Teatteri Pientä Suomea ei enää ole, mutta Kautolle on tarjottu maakuntateattereiden johtajanpaikkoja eri teattereista lähes vuosittain.
Mies on kieltäytynyt. Mutta kyllä hän silti teatteria johtaa, nomadiheimoin tavoin kiertävää Quo Vadis -ryhmäänsä. Sillä on maamme tämän hetken uusin ja ehkä myös innovatiivisin teatterirakennus; jurtta. Siellä ei tehdä spektaakkeleita.

Annukka Ruuskanen