Suomalaisissa musikaaliarvosteluissa lymyää yhä haiseva asenne. Se syntyy siten, että kriitikko katsoo esitystä nenänvarttaan pitkin ja toisesta sieraimesta turskahtaa ulos sana ”kallista” ja toisesta ”halpaa”. Eli hengityksen kaltaisella luontevuudella arvostelija päivittelee esityksen tuotantokustannusten määrää ja vähättelee sillä aikaansaatua sisältöä. Näin syntyy musiikkiteatterista kirjoittamisen traditionaalinen kaava.
Kyse ei ole pelkästään kansallisesta ilmiöstä. Ohjaajaguru Frank Castorfin johtama Volksbühne on pitkään ollut Berliinin ykkösteatteri, jota on pidetty jopa yhtenä alansa parhaimmista koko maailmassa. Nyt sen päälinjana on musiikkiteatteri, ja talossa on tehty hiljattain useita vapaamuotoisia oopperakokeiluja. Volksbühnen oman linjauksen mukaan musiikkibuumissa on kyse uusien teatterillisten muotojen etsimisestä ja horisontin laajentamisesta. Taloudellinen tai muukaan kriisi ei tekijöiden mielestä ole valintojen takana.
Mutta kriitikot kampeavat taloa alas taiteen aallonharjalta. Arvostelijoille sopii kyllä, että huippuohjaajat Heiner Goebbels ja Christoph Marthaler, jotka alun perin ovat muusikoita, tekevät poikkitaiteellisia musiikkiteatteriesityksiä, mutta puheteatterin puolelta tulevan Castorfin pirtaan se ei käy.
Olisiko aika avata perspektiivejä? Suomessa voitaisiin säätää teatterilakiin pykälä, jossa teatterinjohtajaa sakotetaan, jos hän perustelee musiikkiteatterin tekemistä iänikuisella taloudellisen pakon motiivilla. Asenteeseen liittyy vähättelevyys, jonka seurauksena työn tuloksetkin sitten ovat mitä ovat; itsetunnotonta puujalkamusikaaliestetiikkaa. Toiseksi tie kotimaiseen lajinkehitykseen olisi löytää isojen näyttämöiden musikaaliohjaajiksi uusia tekijöitä. Meillä nimilista on vakiintunut ja aika suppea; Neil Hardwick, Kurt Nuotio, Markku Nenonen, Mikko Rasila, Georg Malvius ja muutama muu. Tässä lehdessä kuullaan alalla vahvan jalansijan ottanutta Tiina Brännarea. Mutta missään emme näe esimerkiksi koreografi-ohjaaja Minna Vainikaisen osaamista, joka on kelvannut kyllä Euroviisujen avajaisten maailmanlaajuiselle yleisölle ja Savonlinnan Oopperajuhlille, mutta kotimaiset teatterit eivät ole häntä löytäneet.
Teatteri-lehti teki keväisen kierroksen kotimaisiin musiikkiteatteriesityksiin. Enää emme lähde kysymyksestä, miksi niitä pitää tehdä, vaan siitä, miten ne toimivat.
”Kun musikaali on nimensä mukaisesti musiikkiin nojaavaa teatteria, olisi syytä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota teoksen musiikkiin. Hyväkään sisältö ei pysty peittämään heikkoa musiikkia, ja miksi ihmeessä mennä katsomaan musikaalia, joka toimisi paremmin puhenäytelmänä?” kysyy arviokierroksen tehnyt oopperalaulaja-toimittaja Päivi Loponen-Kyrönseppä.
Arviokierroksesta voi päätellä, että osaamista meiltä jo löytyy, mutta sisällöllistä ja muotokieltä uudistavaa kunnianhimoa lajiin ei vieläkään meillä kovin vankasti liitetä.
Lisäksi tarjoamme katsauksen taideyliopistohankkeen tilanteeseen. Siihen liittyvät ratkaisut ovat jatkossa avain myös siihen, löytävätkö Teatterikorkeakoulu ja Sibelius-Akatemia vielä joskus toimivan yhteistyön kouluttaakseen huipputason musiikkiteatteriin tarvittavia ohjaajia, laulajia ja tanssijoita. Oudon vähäistä liike Töölön ja Sörnäisten välillä on toistaiseksi ollut.
Mutta oikeassa maailmassa satakielet ovat nyt äänessä – ja ne eivät murehdi huomisesta. Sulosointuja kesään!
Annukka Ruuskanen
Kannen kuvassa Tiina Brännare
©Vertti Teräsvuori
Maskeeraus Petra Kuntsi
