Todellisuuden äärellä
”Miksi keksiä fiktiivinen tarina, jos asiat esityksessä voi ilmaista suoremminkin?” kysyy dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen.
”Miksi keksiä fiktiivinen tarina, jos asiat esityksessä voi ilmaista suoremminkin?” kysyy dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen.
Teatterimaailmassa eletään hybridien aikaa. Vapaan kentän neljännen aallon ryhmät rakentavat toimintansa aivan toisin kuin edeltäjänsä.
Viime aikoina on jälleen viritelty keskustelua kulttuurin rahoituksesta; pitäisikö rahoitus kohdistaa seiniin vai sisältöön? Teatterikentän kiista kärjistetään julkisuudessa laitos-teattereiden ja vapaan kentän ryhmien välille.
Risto Isomäki maalaa Sarasvatin hiekkaa -teoksessaan tsunamin, joka pyyhkäisee tieltään koko länsimaisen sivistyksen. Japanin katastrofin myötä tekstissä on jotakin hämmentävän tuttua.
Elävä taulu on tulkinta jostain toisesta taideteoksesta, alastonmallien signeerausta tai mielen teatteria. Pohjimmiltaan se kertoo sitä, miten miellämme maailmaa kuvina.
Luimme mielenkiinnolla Kristiina Hurmerinnan kritiikin (Teatteri 3/2011) lastenteatterifestivaaleista, jotka riistävät teattereita ja esiintyjiä maksamalla festivaalivierailuista vain kulukorvauksia ja valitsevat ohjelmistoihinsa korkean taiteellisen tason kustannuksella edullisia esityksiä.