Näyttämöllä on teräksinen sairaalasänky ja lapsi, jolla on vilkkulenkkarit, syöpä ja päässä sytomyssy. Se on sairausosa, neuvottelematon osa.

Ylle kaartuu projisointikankaasta valmistettu kupolikatos. Sille heijastetaan tausta-animointeja: piirroksia, valokuvia ja videota. Haaveita ja onnenjuttuja, joita teräs tai sairaus ei pidättele. Välissä seisoo taivaanpylväs, joka kannattelee romahdukselta, tippateline.

”Hei kuolema, miten sä liikut? Lennätkö sinä? Onko sulla siivet? Mitä sä harrastat? Miksi sä haluat viedä lapsia? Mikset vie vanhoja ihmisiä tai pahoja?”

Lapsi, Käpy, haluaa tietää, kuten lapset haluavat. Hän kehittää Kuolema-hahmon, jolle alkaa kirjoittaa.

Kati Keskihannun esittämä ja hänen yhdessä Reetta Vehkalahden kanssa käsikirjoittamansa Kirjeitä kuolemalle sai ensi-iltansa viime vuonna Turussa. Nyt esitys kiertää Suomea muun muassa potilasalan järjestöissä. Esitys käsittelee lapsen kuolemanpelkoa lapsen näkökulmasta. Teksti perustuu lasten pohdintoihin ja kysymyksiin. Se on suoraa puhetta kuolemasta.

”Lapsia ei tarvitse sääliä”, Keskihannu sanoo.

Kirjeitä kuolemalle on taideteos – visuaalisesti huikea, ajatuksiltaan viimeistelty ja muodoltaan tarkka. Se toimii myös puheeksiottamisen välineenä, kun lähellä on lapsi kuollut tai sairastunut vakavasti.

”Kuolitko sä oikeesti?”, kysyi lapsi näytelmän jälkeen.

Eli kuolevatko ihmiset oikeasti, kuolenko minä, kuoleeko äiti, onko kuolema totta?

”No en kuollut. Mutta kuolemasta voi puhua oikeasti.”

Keskihannu ei halunnut tehdä näytelmää, jossa ”avataan ranteet, koska käsitellään näin kauheaa asiaa kuin lasten kuolema”. On päivä, jolloin kuollaan, mutta muina päivinä ollaan elossa. Elämässä oleminen on surua, raivoa ja pelkoa, mutta myös iloa, toiveita ja kysymyksiä.

Esityksen nimeä hän kertoo miettineensä tarkkaan. Onko Kirjeitä kuolemalle pelottava? Jos vaikka joutuu itkemään koko ajan. Olisiko Kävyn seikkailut houkuttelevampi?

”Ei, se olisi ollut huijausta. Ei se seikkaile, se kirjoittaa kirjeitä. Käpy on mallikysyjä, joka sanoo ääneen tai kirjoittaa sen, mitä lapsi tai isä tai äiti ei ole saanut sanottua.”

Keskihannu sanoo, ettei ole uudistaja, uudistus on jo tapahtunut. Hyvinvointitaide on jo olemassa. Taiteen tekijän tehtävä ei ole määrittää vastaanottajan kokemusta. Terapeuttisia elämyksiä koetaan taiteissa aina.

”Hyvinvointitaide on sitä, että yleisö saa enemmän. En kärsi siitä, että taiteeni lajia välineellistetään. Tämä on taidetta ja terapiatyötä. Jaksan tarvittaessa vääntää tästä kysymyksestä, yhteensovittamisesta. Taide on pystyvä työkalu.”

Sopivasti etäännytetty esitys jäsentää varsinkin lasten raskaita ajatuksia, rohkaisee ja lohduttaa.

”Tässä esityksessä elävä ihminen on aika lähellä, mutta mukana on näyttämö ja tarina. Kirjeiden kirjoittaminen on selkeä etäännytys.” [...]

Kuva: Jussi Virkkumaa

Lue koko Taina Saarisen kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 8/2018.