Ohjaaja Samuli Reunanen tarttuu klassisiin aiheisiin ja perinteisiin kysymyksiin, mutta kääntää niistä aina uuden kulman esiin lukemalla tekstiä ja siitä tehtyjä tutkimuksia yhä uudelleen. Hän luiskahti teatteriin aikoinaan Lapin ylioppilasteatterin kautta 1990-luvun puolessavälissä, koska lähti etsimään itseään ja halusi parantaa maailmaa. Sama eetos, köyhän ja älyllisesti tinkimättömän teatterin ihanne, kantaa häntä edelleen.

Kilpajuoksijataustan ja pitkien sosiologian ja oikeustieteellisten opintojen jälkeen teatterin pariin ajautunut Reunanen on aina mieltänyt itsensä yksinäiseksi sudeksi, mutta teatterin kautta hän on pystynyt kommunikoimaan eikä tunne ole yksipuolinen.

Hänen esityksissään on aina tehnyt vaikutuksen vahva voiman tunto. Muistan esimerkiksi suorastaan lentäneeni, kun lähdin pois Teatteri Jurkassa näkemästäni Kivi-monologista (2011) tai Taaborinvuoren Aleksis Kivi -esityksestä (2013). Esitykset liikuttelivat isoja voimia, joita ne eivät kuitenkaan kahlinneet.

Karamazovin veljesten ohjaajana Kansallisteatterissa debytoiva Reunanen, 49, on kiertänyt viimeiset viisitoista vuotta maakuntateattereita sekä suurimpien kaupunkien erikokoisia näyttämöitä.

Helsingissäkin hän on ohjannut muun muassa KOM-teatteriin ja Teatteri Jurkkaan, mutta isoimmat työnsä hän on tehnyt viime vuosina muualle. Alvar Aallon isot näyttämöt Rovaniemellä, Jyväskylässä ja Seinäjoella ovat tulleet tutuiksi. Tärkeitä teoksia on syntynyt myös Kemiin, Vaasaan, Tampereelle, Ouluun, Riihimäelle, Lahteen ja Hämeenlinnaan.

Reunanen on ohjannut myös Taaborinvuoren kesäteatteriin sekä työskennellyt tiiviisti harrastajateatterikentän kanssa.

”Uusiin kaupunkeihin ja yleisöihin tutustuminen on kuluttavaa, mutta myös jännittävää. Toivoisin silti, että voisin luoda jatkuvampia suhteita teatterinjohtajiin, mutta se ei ole helppoa, koska ihmiset vaihtuvat.”

Aikana, jolloin maakuntateattereiden linja on viihteellistynyt entisestään, Reunanen on pystynyt kulkemaan vastavirtaan ja tehnyt niihin korkean taiteellisen profiilin teoksia. Teatterinjohtajat ovat mieltäneet hänet klassikoiden ohjaajaksi, eivätkä turhaan.

Suhde klassikoihin on syntynyt kuitenkin vahingossa. Kun on pyydetty, Reunanen on ollut huono sanomaan ei. Hän on ohjannut muun muassa Dostojevskia, Tšehovia, Gogolia, Strindbergiä, Kiveä, Jotunia, Linnaa ja Kalevalan. Viime vuonna hän ohjasi Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta Hämeenlinnan kaupunginteatteriin. Esitys nähtiin tänä vuonna Tampereen Teatterikesässä.

Reunanen ei koe törmänneensä laitosteatterin rakenteisiin.

”Pyrin toimimaan niissä konkreettisissa lähtökohdissa, jotka käsiini saan.”

Reunaseen on teatterissa alusta asti tehnyt vaikutuksen nimenomaan ohjaajantaide. Esa Kirkkopellon Mahnovitsina, baltialaisten ohjaajien työt sekä Kaisa Korhosen ja Atro Kahiluodon opit antoivat aikoinaan tärkeitä suuntaviivoja.

Reunasen klassikkotulkinnoissa ei ole ollut kyse tendenssimäisesti nykypäivän kysymyksistä lähteneistä päällekirjoituksista, vaan hän on useimmiten pureutunut tarkemmin klassikkoon ja katsonut, mitä teoksessa todella sanotaan. Usein klassikoista kirjoitettu uusi tutkimus on toiminut oppaana ja inspiraationa uudelleentulkinnalle.

Historia on Reunasen töissä usein esillä uudelleen ajateltuna. Esimerkiksi Oulun kaupunginteatteriin ohjaamansa Kalevalan (2005) hän kertoi ennen muuta naisten kautta. Äitien näkökulmasta teos avautui uudella tavalla.

”Meillehän on opetettu Kalevala väärin koulussa, koska Pohjan Akka on demonisoitu brutaaliksi voimanaiseksi. Pohjan Akkahan vain puolustaa omaisuuttaan. Teimme esitykseen pitkän monologin Pohjan emännälle.”

Aleksis Kiven elämästä tehdyissä ohjauksissa on korostunut vahvasti Kivi leikkivänä ja tuntevana ihmisenä kärsivän myyttisen sankarihahmon sijaan. Uusimmassa Aleksis Kivi -tutkimuksessakin puretaan väärinymmärretyn neron myyttiä.

Viime kuukausina Dostojevskin kanssa työskennellessään Reunanen on pohtinut, mitä Dostojevskista kirjoitetussa vastikään ilmestyneessä Dostojevski – kiistaton ja kiistelty -esseekokoelmassa sanottiin.

”Tällä hetkellä Suomessa vaikeinta ymmärtää hänen huumoriaan.” [...]

Kuva: Karmazovin veljekset, Tommi Mattila

Lue koko Maria Säkön tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 8/2018