Mount Everest -esityksessä pahoinpidellään Minna Haapkylän näyttelemää keskenmenon saanutta Iinaa. Kukaan ei ymmärrä häntä, paitsi naapuritalon hyväksikäytetty lapsi (Lotta Kaihua), joka ei ehkä olekaan todellinen. Vai onko? Antti Hietalan Q-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama esitys liikkuu useassa eri aika- ja todellisuustasossa asettumatta selkeästi mihinkään.

Visuaalisesti Mount Everest on priimaa. Näyttämökuva tuo mieleen elokuvaohjaaja Roy Anderssonin. Tarpeisto, puvut ja lavasteet ovat harmaita, kliinisiä ja linjakkaita. Kaikki täsmää – paitsi roolihahmot. Ne eivät istu hillittyyn kokonaisuuteen, vaan ovat impulsiivisia ja äänekkäitä, veitsen kanssa heiluvia huomioliivejä.

Esitys alkaa tilanteesta, jossa Iina ja hänen miehensä Sampo (Pyry Nikkilä) ovat muuttamassa uuteen asuntoon. Jokin epämääräinen kalvaa Iinaa eikä hän halua lähteä. Keskenmeno mainitaan, mutta kyse ei tunnu olevan siitäkään. Miehen kärsivällisyys pettää. Hän jättää Iinan yksin tyhjään asuntoon, jossa outo muuttomies käy kuristamassa häntä. Onko tämä metaforaa? Mene ja tiedä.

Toisessa näytöksessä Iina kiipeää maailman korkeimmalle vuorelle, joka kuvastaa hänen henkistä kamppailuaan. Sitten tapahtuu jotain. Valot välkkyvät ja Tšehovin pyssy laukeaa. Tämä ainakin on metaforaa – mutta mistä?

Monet esityksestä tuoreeltaan kirjoittaneet kriitikot kävelivät suoraan ansaan: Mount Everestiä luettiin kertomuksena surusta ja masennuksesta. Tosiasiassa esitys on ihmissuhdedraama, joka ei kerro kummastakaan. Masennuksesta vihjaillaan, mutta päähenkilöä ei määritellä masentuneeksi. Miksi? [...]

Lue koko Matti Tuomelan arvio Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 6-7/2018