Ohjaaja, teatterinjohtaja Erik Söderblom täyttää tänä vuonna 60, mutta tämä ei ole syntymäpäivähaastattelu. Hän haluaa mieluummin puhua kulttuuripolitiikasta ja taiteen asemasta Suomessa – ja vähän muustakin. Eikä yhden ihmisen navan kaivelu kiinnosta muutenkaan

Söderblom onkin ollut julkisuudessa lähinnä edustamiensa instituutioiden äänenä – Q-teatterin, Baltic Circlen, Teatterikorkeakoulun, Helsingin juhlaviikkojen ja tätä nykyä Espoon kaupunginteatterin.

“Nyt kaikki ajattelevat, että tämä on myyntipuhetta Espoon kaupunginteatterin puolesta”, hän hymähtää.

Sellaiseksi on maailman mennyt. Kaikki esilläolo on nykyään sitä, että halutaan mainostaa jotain. Söderblom sanoo, ettei hän halua; hän haluaa herättää keskustelua.

”Pitää ehkä lausua ääneen, etten ole katkera mistään enkä kenellekään. Mutta vallalla on ’lymyillään, niin on paras’ -mentaliteetti. Tämä Q-teatterin johtaja Antti Hietalan lentävä lause vuosien takaa sopii edelleen hyvin kuvaamaan suomalaista varovaisuutta sitä, ettei tule sanotuksi mitään, mistä joku voi loukkaantua. Ei täällä mitään varsinaista keskustelua käydä. Se mitä kutsumme keskusteluksi on useimmiten samaa mieltä olevien totuuskäsityksen pönkittämistä “

Keskustelun ja uskalluksen puute kävi Söderblomin mielestä erittäin selväksi viime kesänä, kun Donald Trump ja Vladimir Putin vierailivat Helsingissä.

”Häpesin sitä. Nämä kaksi kleptokraattia ja rikollista tulevat tänne, ja Helsinki pyrkii hinnalla millä hyvänsä samaan kuvaan heidän kanssaan. Helsingin Sanomat tekee kampanjan “Welcome to the country of free press!”, mutta kukaan ei käytä tätä sananvapautta mihinkään. Helsinki oli myymässä itseään Trumpin ja Putinin vierailun aikana hintaan mihin hyvänsä ja teki vierailusta jonkinlaisen festivaalin – aivan kuin täällä olisivat olleet Brad Pitt ja George Clooney.”

Teatteri kuin HSL. Sama lymyily ja miellyttämisen halu vaivaa Söderblomin mielestä kulttuurin kenttää.

”Tai vielä pahempaa: vältetään vastakkainasettelua ulos sulkemisen muodossa tapahtuvan koston pelossa.”

llmapiiri on sellainen, että ketään ei voi mainita nimeltä, ettei kukaan vain loukkaannu. Luonnollisesti Söderblom tunnistaa suomalaisen vaikenemisen kulttuurin historialliset juuret, mutta maailma ja aika ovat muuttuneet; pitäisi uskaltaa puhua vaikeista asioista, joita riittää.

Taiteiden rahoitusrakenne ruokkii tätäkin vinoumaa.

”Suomessa taide mielletään helposti julkiseksi palveluksi muiden joukossa, kuten vaikkapa Helsingin seudun liikenne, jonka tärkein ominaisuus on yllätyksettömyys ja luotettavuus. Teatterikentän laitoksissa suunnitellaan aivan hitosti monta vuotta, ja lukitaan itsemme taatusti toimivaan palveluun, jonka tehtävä on ensisijaisesti tuottaa ensi-iltoja tietty määrä. Pitää olla varmaa ja riskitöntä palvelun tarjoajan näkökulmasta. Mutta eihän teatteri ole palvelu tässä mielessä! Teatteri on peliä.”

”Rahoitusajattelu tukee nimenomaan tätä ennakoitavaa tylsyyttä. Resursseja on muka aina vain juuri sen verran, että toiminta saadaan pyörimään, mutta mitään vapaata resurssia jonkin uuden aloitteen tutkimiseen ja tekemiseen ei ole. Varat menevät kiinteän, taatusti suomalaisen henkilökunnan palkkaamiseen ja nopea reagointi siihen, mitä ympärillä tapahtuu, on mahdotonta. Taide putoaa kärryiltä eikä vastaa todellisuutta, jossa eletään.”

Söderblom väittää, että oikeassa elämässä maailma näyttää jo nyt aika toisenlaiselta kuin näyttämöillä.

”Tämä kuilu teatterin ja todellisuuden välillä on iso riski, ei niinkään todellisuuden vaan teatterin näkökulmasta. ”

Miten valtionosuusjärjestelmän uudistus vastaa tähän huutoon? Monen mielestä uudistusehdotus jää toteutuessaan suutariksi. Muun muassa Teatteri- ja mediatyöntekijäin liiton toiminnanjohtaja Karola Baran kommentoi liiton verkkosivuilla, että vapaan kentän osalta suunnitelmia ei tueta niiden tarvitsemalla lisärahoituksella. Näin tärkeänä pidetty liikkuvuus vos-instituutioiden ja vapaan kentän välillä jää haaveeksi.

”Mehän emme vielä tiedä, minkälaisena uudistus toteutuu. Selvää on, että kun vos-rahoituksen jakajia on enemmän, siitä tulee pannukakku, jos rahoituspotti pysyy ennallaan. Vaarana on, että ministeriön sadetus- ja juustohöylärahoitus vain jatkuu: annetaan yhä useimmille yhä vähemmän, mikä ei edistä muuta kuin puuhastelua. Menestyksekkään vos-uudistuksen toteutuksen ehdoksi on mainittu yhteensä 23 miljoonan lisärahoitus. Onko summa iso vai pieni?”, kysyy Söderblom.

”Tulee mieleen ne kaksi ylikansallista yhtiötä, jotka jakavat lippujen välityksen markkinat Suomessa ja jotka ovat määritelleet välityspalkkion tason 9-12 prosentiksi lipun hinnasta. Näiden yritysten yhteenlaskettu välityspalkkioina kokoama summa lähestyy seitsemää miljoonaa – kun teatterin, tanssin ja sirkuksen lippuja myydään vuosittain 2,6 miljoonaa kappaletta keskihintaan 25 euroa. Jos tähän lisää musiikin ja muun tapahtumakentän liput, summa on monikertainen, puuttuvan 23 miljoonan luokkaa. Ei ole mitään järkeä, että se siirtyy liikevoittona osittain ulkomaille. Kulttuurikentän toimijoiden pitää ottaa lipunmyynti omiin hoteisiinsa.” […]

Lue koko Minna Tawastin kirjoittama potretti Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 6-7/18