Lehden numerossa 6-7/2018 kritiikkiä käsitellään kolmessa artikkelissa. Riina Maukola kysyy kuudelta kriitikolta arvostelijan työstä ja vallasta. Jussi Tossavainen, Anu Ala-Korpela, Matti Tuomela, Maria Säkö, Eeva Kauppinen ja Christel Pettersson vastaavat. Kriitikko Jaana Semeri ja toiminnanjohtaja, teatterista kirjoittava Annukka Ruuskanen keskustelevat Atlantis-esityksestä. Toisen mielestä kyse on taaperotouhusta, toisen mielestä isosta synteesistä.

Nina Jääskeläinen puolestaan haastatteli taiteilijoita kritiikin merkityksestä. Sirkustaiteilija Sanna Silvennoinen, ohjaaja-dramaturgi Vesa Tapio Valo ja koreografi Jarkko Partanen uskovat, että kritiikki voi olla hedelmällistä keskustelua.

LISÄÄ DIALOGIA, KIITOS!

Olemme tottuneet kuulemaan, että Aleksis Kiven mursi kritiikki. Esimerkiksi filosofian professori Oiva Ketonen on vetänyt kuitenkin sen johtopäätöksen Kohtalon vaihtoehdot -teoksessaan (1989), että Kiveä ei tuhonnut kriitikko August Ahlqvist eli A. Oksanen.

VTV: ”Kiven murskasivat omat kollegat, jotka eivät nousseet silloisessa mediaympäristössä vastustamaan mielipidettä, jonka auktoriteetti esitti. Silloin ja vielä nytkin kritiikissä on kyse siitä, onko meillä dialoginen, vuoropuheluun kykenevä yhteiskunta.”

JP: ”Periaatteessa tekniikkaa ja areenoita on olemassa, mutta onko meillä keskustelukulttuuria? Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa saattaa joku nostaa esiin kiinnostavan aiheen, mutta äkkiä se harhautuu sivupoluille.”

VTV: ”Perinteinen sanomalehti saattoi vielä olla agora, tori, paikka julkiselle keskustelulle. Mutta eihän kulttuurisivuilla keskustella! Se on hämmentävää.”

Kaikki kolme tuntevat kriitikoiden ja toimittajien työskentely-ympäristön haasteet. He korostavat, että taiteen tekijät ja kriitikot ovat samalla asialla, taiteen puolella.

SS: ”Minulle on saattanut kriitikko soittaa nyreissään, että sain lehteen vain lyhyen arvion, lähetän sinulle pidemmän version. Näet, mitä oikeasti halusin sanoa.”

VTV: ”Toimittaja on suoraan kysynyt minulta joskus, kumman haluat, esitysarvion vai puffin, molemmille ei ole palstatilaa. Myös kulttuuritoimittajat joutuvat entistä enemmän kirjoittamaan muuta kuin kritiikkiä. Kritiikin osuus on aika lailla huvennut.”

SS: ”Minullekin on tuttua tuo, että joko puffille tai arviolle on tilaa.”

VTV: ”Eli onko meillä enää kritiikkiä vai onko kaikki vain mediajulkisuutta? Näkyvyyttä, jota mitataan kuvalla tai palstamilleinä, vain sitäkö me taiteilijoina haluamme?”

JP: ”En haluaisi aliarvioida lukijoita. Itsekään en halua pelkkää puffia, jos luen jonkin esitysarvion. Omien töiden kohdalla kritiikit aina jännittävät, mutta taka-ajatus ei voi olla, että myyköhän tämä hyvin. Olen tosi onnellinen kaikista arvioista, koska niissä joku ulkopuolinen kontekstualisoi työtäni. Sillä on iso merkitys ammatilliselle kehittymiselle.”

SS: ”Itse haluaisin kuulla minulle tekijänä suunnattua kritiikkiä.” […]

esa Tapio Valo, Jarkko Partanen ja Sanna Silvennoinen korostavat, etteivät halua mitään taiteilijat–arvostelijat-vastakkainasettelua. Joitakin toiveita ja kehityskohteita taiteilijoilla kuitenkin on.

VTV: ”Kriitikolla pitää olla kyky tehdä harkittu arvio. Ei kritiikkejä tietenkään kirjoiteta tekijöille vaan lukijoille. Mutta ei popularisointi tarkoita, ettei arviota tarvitse perustella asiantuntevasti.”

SS: ”Suomessa vallitsee yleisesti sellainen ajatus, että taidetta ei tarvitse ymmärtää. Että kukin näkee, mitä näkee. Katsojalle voi jäädä olo, että en tajunnut tästä mitään, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan.”

VTV: ”Kriitikko välttää vastuunsa, jos hän väittää kritiikin olevan vain yksittäinen mielipide. Kritiikki ei ole peukutus vaan erittely.”

JP: ”Ja hyvin kirjoitettu kritiikki on yritys kytkeä esitys laajempaan kehykseen, joko kentän sisällä tai sitten teoksen teemojen puolesta.”

SS: ”Onko meillä kriitikkoja, jotka tuohon kaikkeen pystyvät?”

VTV: ”Hehän joutuvat liukuhihnalla kohtaamaan uusia esityksiä, tekijöitä ja ilmiöitä. Itse en pystyisi siihen ikinä. Mutta silti: kritiikin ydin on, että hyvin lyhyestäkin tekstistä pitäisi näkyä, millä periaatteilla kirjoittaja väittämänsä sanoo. Jos sitä ei sanota, se on vain mielipide, pahimmillaan tähtiä, kuten tv-elokuvien yhteydessä. Netti-blogit ovat varmasti lisänneet mielipiteiden määrää, mutta ovatko ne lisänneet kritiikkiä?”

SS: ”Saatetaan myös vain kuvailla, mitä esityksessä tapahtuu.”

VTV: ”Olennaisen ymmärtäminen ja sen välittäminen lukijoille on oikeasti maailman vaikein asia. Tekstissään kriitikko paljastaa, mitä hän on käsittänyt tai kokenut. Tässä suhteessa kriitikkokin on haavoittuvainen. Mutta ellei hän yritä tätä, arvio jää pinnallisen kuvailun tasolle. Kriitikkoja on sinänsä mahdoton arvostella, heillä on kotikenttäetu eivätkä he ole tottuneet siihen mihin taiteilijat: että kymmenen tai sadan tuhannen levikkinen aviisi kertoo kaikelle kansalle, että olet epäonnistunut.”

JP: ”Kerran erään nykytanssiesityksen arvio oli mennyt aivan metsään. Tuntui, että kirjoittajalta puuttui koko taiteenlajin tietämys kokonaan. Jopa kriitikkokollegat osallistuivat keskusteluun kritiikin tasosta ja perustellusti.”

VTV: ”Teatteri on kommunikointiin tähtäävää taidetta. Minkään esityksen idea ei ole kääntyä sisäänpäin, vaan kohti toista ihmistä, yhteiskuntaa. Kriitikko voisi jatkaa ja avata esitystä lisää katsojan ja yhteiskunnan suuntaan. Kriitikot ehkä olettavat, että taiteilija haluaa vain lukea, olinko hyvä roolissa tai oliko ohjaus hyvä. Mutta minä ainakin haluaisin lukea, mikä merkitys esityksellä maailmassa on, lähteekö siitä laineita eteenpäin.” […]

Lue Nina Jääskeläisen taiteilijahaastattelu sekä muut kritiikkijutut Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 6-7/2018