Onnettomuudessa vammautunut näyttelijä Pekka Heikkinen on tehnyt viimeiset viisi vuotta keikkaa omaelämäkerrallisilla monologeillaan. Näillä mennään (2013) ja Lause (2015) saivat nyt jatko-osan Sekunti tunnissa. Siinä riippuliidetään Mordorin laaksossa, kuoleman esitilassa, ajassa ja paikassa, joka heittelee.

Kaksikko Heikkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen on työstänyt tekstiä Pekan omista sekunneista onnettomuuden jälkeen. Mukaan on sovitettu tekstiä myös samaa aihepiiriä käsitelleiltä kirjailijoilta. Tarinassa on otteita ainakin Laura Lindstedtin Oneironista sekä Dantelta.

Heikkinen elää tekstiä pyörätuolista. Häntä on ollut aina mukava kuunnella, nuotiopiirin paras kertojahan se siinä.

Mukana lavalla on myös flamencotaiteilija Kaari Martin, jouhikkomestari Pekko Käppi, saksofonisti ja huilisti Hepa Halme sekä kitaristi-lauluntekijä Faarao Pirttikangas. He jaksottavat tarinaa musiikilla, ääniefekteillä ja leikkaamalla staattisuuteen joukkovoimaa.

Lavalla on vain ruostunut lommoinen autonovi, jota kannetaan kuin hautajaissaattueessa. Se korvaa ovelalla tavalla myös ukkospellin, kirkonkellon tai minkä metallisen kumun haluaakin siinä kuulla.

Toisen visuaalisen rytmittäjän muodostaa videoprojisointi, jossa koski kuohuu ja mies ajaa.

Sekunti tunnissa ei ole esitystaiteen formulaa. Se siinä hyvää onkin. On pakko kuunnella. Tämän voi hyvin seurata vaikka silmät kiinni.

Enkä sano tätä letkautuksena. Heikkinen jos kuka tietää ihmisen rajoitukset ja rajallisuuden. On siis pakko kuunnella, keskittyä, ajatella. Yleisö ei ole tässä meditatiivisessa syöksyssä missään nimessä passiivinen vastaanottaja.

Minusta tuntuu, että Heikkinen opettaa minua elämään. Teksti näyttää perspektiivin, jossa tässä pallolla ollaan. Yksi kivenmurikka kiitää halki avaruuden ja siellä, jättimäisellä kivenmurikalla, yksi ihminen kiipeää kesäpäivänä jossakin Oulun seudulla kuumalle kivelle, nautiskellakseen keskellä koskea.

No, tiivistettävää tarinassa kyllä olisi. Tajunnanvirtakuvat vyöryvät kuin vasta pensseleihin käsiksi päässeellä maalarilla. Mutta kun teksti polvistuu itseironian jaloon maastoon, syntyy hannuväisäsmäisiä helmiä: “Melkein itkettää tämä oma nerokkuus. Tule takaisin, voi jos elämä todella olisi melodraamaa, jonka päähenkilö olisin, jossa kukaan ei ymmärtäisi, mutta kuitenkin kiihkeästi rakastettaisiin. Olisin yksin ja kaivattu.”

Ja itse tragedia on se mikä se on: perkeleellinen sattuma, joka silpaisee jalat alta.

“Mutta tässä elämässä ei ole syyllistä. Ei tässä tarinassa. Naps vaan ja kaikki on lopullisesti toisin. Naps vaan ja olet kuollut. Naps vaan ja sinua ei enää ole. Tämä on niin konkreettista. Ilman perusteita, tai kehittelyjä. Ei se ole käänne. Se on sattuma. Syyllinen puuttuu. Syy puuttuu. Logiikkaa ei ole. Mysteeri on, ja pysyy.”

Elämä se paras dramaturgi on, julma, epäjohdonmukainen ja säälimätön. Kun sen totuuden kanssa pääsee sinuiksi rajoitteineen, on aika pitkällä. Jalat korvautuvat tahdonvoimalla ja läsnäolon mykistävällä taidolla.

Pekka, älä jätä tarinaasi trilogiaan. Kerro meille lisää.

Anne Välinoro

Kansallisteatteri: Sekunti tunnissa. Pekka Heikkinen ja Heikki Huttu-Hiltunen. Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen. Musiikki Hepa Halme ja Faarao Pirttikangas. Esiintyjät Pekka Heikkinen, Kaari Martin, Hepa Halme, Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas. Ensi-ilta Lavaklubilla 6.9. Esitys jatkaa kiertueelle eri puolille Suomea.