Kuvassa Janne Saarakkala esityksessä Kadonnut kaupunki. Kuva: Tomi Hurskainen

Janne Saarakkala on paradoksien mies, joka kritisoi nykytyötä. Ohjaaja tähyää suurta yleisöä, mutta haluaa tehdä vain itseään kiinnostavia asioita.

Janne Saarakkalaa, 46, ei ole rajoittanut mikään. Hän on täystyöllistetty ja saa toteuttaa itseään. Silti hänen projektinsa päättyvät aina johtopäätökseen, että työelämän vallankumous on välttämätön.

Monipuolisella kentällä operoiva ohjaaja on jo vuosien ajan kritisoinut sitä, miten nykyinen työelämä vaatii ihmiseltä kaiken. Ei ole työaikoja, tavoitettavissa pitää olla vuorokauden ympäri, täytyy pitää yllä hyvää imagoa ja tulla kaikkien kanssa toimeen.

Saarakkala on jopa luonut eräänlaisen sivupersoonan, satiirisen panda-hahmon, joka opastaa ihmisiä selviytymään nykyisessä työelämässä. Pandan iskulauseisiin kuuluu: ”Ole kiinnostunut kaikesta, mutta älä välitä mistään!” Paradoksaalisesti Saarakkala sanoo olevansa itse panda pahimmasta päästä.

”Kritisoin nykyistä työelämää, mutta huomaan omilla taipumuksillani ja valinnoillani hyötyväni siitä aivan valtavasti. Jos ohitetaan tunnontarkkuuteni, olen uuden työn mallioppilas, vaikka samalla olen sitä mieltä, että kaiken pitäisi muuttua. Tarvittaisiin täysin uusi yhteiskuntasopimus, joka ei perustu palkkatyöhön, sillä paljon ihmisiä jää väistämättä sen ulkopuolelle.”

Tärkeä käännekohta teatterikentällä, ja myös Saarakkalan elämässä, oli vuoden 2008 lama ja sen seuraukset.

”Olen luonteeltani monisähläri. Kun ihmiset alkoivat kärsiä lamasta ja kulttuurin määrärahojen leikkaamisesta, tajusin, että sähläriydestäni olikin hyötyä. Pystyn toimimaan niin monella kentällä, että aina on töitä. Huono puoli tietenkin on, että olen nääntynyt näihin sählinkeihini ja profiilini pysyy sekavana.”

Todellisuuden tutkimuskeskuksen (TTK) alkuaikoina Saarakkala muistaa pitäneensä työaikalakeja ja muita säädöksiä outoina. Yhä tarkemmin työelämään ja teatterintekijöiden laitosteatteriarkeen tutustuttuaan hän ymmärtää sääntöjä hyvin ja haluaa puhua niiden puolesta.

Pakko juonia

Saarakkala on tutkinut esitystaideteoksissaan työtä jo yli kymmenen vuotta. Monet asiat, joita hän viime vuosikymmenellä vasta aavisteli, ovat käyneet toteen. Epätyypillisestä freelance-työstä on tullut yhä tyypillisempää.

Ohjaajakoulutuksen saanut Saarakkala on ehtinyt ja ehtii tehdä aivan kaikkea: Hän on ollut perustamassa vuosituhannen vaihteessa Todellisuuden tutkimuskeskusta, ohjannut laitosteattereissa, ollut mukana perustamassa ja toimittamassa Esitys-lehteä. Nyt hän kirjoittaa parhaillaan esikoisromaaniaan. Hän toimii Riihimäen teatterin taiteellisena johtajana ja aloitti juuri TTK:n ensimmäisenä taiteellisena johtajana.

Muitakin paradokseja Saarakkalaan liittyy. Yksi niistä on se, että hän on kymmenen vuotta ollut kiinnostunut suuresta yleisöstä, vaikka samalla on aina halunnut tehdä vain sitä, mikä häntä itseään kiinnostaa, pitivät muut siitä tai eivät.

”Se on kiinnostava ristiriita etenkin nykyään, kun kaikelta kulttuurilta toivotaan helppoutta. Sanottava pitää salakuljettaa näyttämölle, jos haluaa tuoda jotain sisältöä lavalle ja haluaa, että esityksen katsoo vähän useampi ihminen. Pitää juonia aivan valtavasti.”

Esitystaide ui teatterin liiveihin

Samaan aikaan kun valtavirtateatteri on kulkenut kohti helppoutta, kotimaisella teatterikentällä on kuitenkin tapahtunut kiinnostavia asioita.

”Yksi keskeisimmistä muutoksista on se, miten hyvin esitystade on uinut teatterin liiveihin. Sen tekotavat ovat teatterissa valtavirtaa ja niitä naitetaan draaman kanssa. Esimerkiksi Viirus-teatterissa esitetty Anni Kleinin ohjaama ja Pipsa Longan kirjoittama Toinen luonto on esitystaiteellisimpia teoksia, joita olen pitkään aikaan nähnyt teatterinäyttämöllä.”

Saarakkala muistaa TTK:n alkuajoilta, miten nihkeästi performanssitaiteilijat suhtautuivat esitystaiteesen. Teatteritaustaiset tekijät – kuten monet TTK:laiset – nähtiin uhkana, joka tuli nakertamaan performanssitaiteilijoiden kapeaa leipää ja viemään heidän apurahansa. Viitisen vuotta sitten tapahtui suuri käänne, kun esitystaide sanana tunnistettiin silloisessa Taiteen keskustoimikunnassa.

”Tavallaan vanhan koulukunnan performanssitaiteilijat olivat oikeassa, sillä ovathan esitystaide ja performanssi eri asioita perinteisessä mielessä. Toisaalta nykyään kaikki genret laajenevat mihin tahansa suuntaan, joten kohta on vaikea sanoa, kuka milläkin tontilla seisoo.”

”Myös totaalinen historiattomuus on lisääntynyt. Ikään kuin millään taideteoksella ei olisi juuria. Asioita, kuten immersiivisyys, esitellään uusina ottamatta huomioon, mitä kaikkea on historiassa tai edes aivan lähihistoriassa tehty. Tämä koskee jopa kulttuurilehtiä ja sanomalehtien kulttuurisivuja.”

Lue koko Maria Säkön artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/2018.