Turkka kuolee: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla/Tampereen Teatterikesä

Suomen kielen preesens ilmaisee sekä tällä hetkellä tapahtuvaa tekemistä että samaisen tekemisen jatkumista. Siksi Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen Turkka kuolee on jo nimensäkin puolesta viimeiseen asti harkittu teos. Haarla ja Lappalainen haluavat korostaa, kuinka 2016 kuollut ohjaaja, Teatterikorkeakoulun lehtori ja rehtori Jouko Turkka kuolee edelleen koko ajan, mutta ei ole kuitenkaan kuollut.

Ja se esityksen ajan kuoleminen on jotain, mitä hän on tekijöiden mielestä ansainnut. Niinkuin senkin, että häntä, naisvihaista miestä, esittää dokumenttiteatterissa nainen, Ruusu Haarla, hyvin tunnistettavasti.

Turkka kuolee ei kuitenkaan ole kosto; se on vakava, tosissaan ja huolellisesti koostettu puheenvuoro neronakin pidetyn miehen vaikutuksesta nuoriin oppilaisiinsa. Se kertoo myös vahvasta isän rakkauden kaipuusta, jota ehkä myös sotasukupolven lapsi Turkka tunsi. Turkan taidetta tai sen merkitystä esitys ei ruodi, vaikka Haarla ja Lappalainen korostavat sitä, ettei Turkan vaikutus Teatterikorkeakoulusta ole mihinkään kadonnut – se elää vähintäänkin vastareaktiona. Tai sitten he haluavat sanoa, ettei Turkan teoksia voi erottaa hänen manipuloivasta, egosentrisestä ja aggressiivisesta tavastaan käsitellä oppilaitaan.

Turkka kuolee pohtii nimenomaan epävakaan opettajan vaikutusta nuoriin näyttelijäopiskelijoihin, ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hänen suhdettaan ammattilaisiin tai kumppaneihinsa. Samalla esitys herättää tiiviistä rajauksestaan huolimatta kuin salaa kysymyksiä ja muistoja 1980- ja vielä 1990-luvunkin henkisestä ilmapiiristä Suomessa.


Videoiduista haastatteluista, Turkasta julkaistuista kirjoista ja lehtijutuista sekä näytellyistä todistajanlausunnoista koostuvassa esityksessä tuodaan toki ilmi myös Turkan lempioppilaiden hyviä tai hämmentyneitä muistoja messiaastaan, mutta painavimmat ja pisimmät puheenvuorot ovat Katja Kiurun hurjat Turkka-imitaatiot sekä muistot Kiuruun kohdistetusta väkivallan uhasta ja vihasta, Satu Silvon koskettava tarina täydellisestä lannistamisesta sekä tietysti Eppu Salmisen silminnäkijämuisto Teakin kapinavuodesta 1987 ja hänen omasta Teak-ajastaan kertovan kirjan vastaanotosta. Muitakin todistuksia kuullaan.

Turkka kuolee -esitystä on mahdotonta olla assosioimatta #metoo-ilmiöön, sillä niin seksuaalisväritteistä ja oppilaita alistavaa Turkan kieli sekä monet “harjoitteet” ja esitykset olivat. Senkin vuoksi esitys on hyvin ajankohtainen, ja muistuttaa myös siitä, ettei häirintä ja alistaminen ollut asia, jota ei olisi nostettu jo tuolloin esiin.

Merkittävää on esityksen piirtämä kuva sivustaseuraamisen ja vaikenemisen kulttuurista, joka Teatterikorkeakoulussa ja taidekentällä muutenkin on täytynyt vallita. Varmasti kyse on ollut myös hämmennyksestä sekä siitä, että taiteen ja nerokultin nimissä on monen mielestä ollut lupa toimia poikkeuksellisella tavalla – näkemys, jolla on pitkät juuret.  Muun muassa Turkan ihaileman Antonin Artaud’n “Julmuuden teatterissa” ankaruus ja säälimättömyys olivat hyveitä.


Esitys herättää kysymyksen, voiko taiteen tekemisessä vallita erilainen moraalis-eettinen koodisto kuin arkielämässä. Auki se jättää kysymyksen, tuottivatko Turkan “metodit” kestävää teatteritaidetta. Ja jos tuottivatkin, onko joku vielä sitä mieltä, että hinta oli kohdallaan.

Haarla ja Lappalainen ovat tehneet vuoden teatterityön, dokumentointiin perustuvan esityksen teatterihistoriamme keskeisestä vaikuttajasta opettajana. Esitys asettaa kohteensa uudenlaiseen valoon, ymmärtää sitä ja hymyileekin sille, muttei anna piiruakaan periksi omasta näkemyksestään. Se ei myöskään kiellä Turkan tinkimätöntä pyrkimystä omaan totuuteensa.

Eniten esitys kuitenkin kertoo keskeisen suomalaisen taideinstituution ja taidemaailman sokeasta pisteestä, taidekäsityksestä ja siitä, kuinka julkisuus paljastaa ja siten suojelee lypsylehmiään.

En muista, että 80-luvulla kukaan olisi julkisesti sanonut, että Turkka on väärässä tai puhuu sekavia. Niillekin, jotka olivat hänen kanssaan eri mieltä, hän oli kuin hupaisa sirkuseläin, jota seuratessa ei taatusti pitkästynyt. Kuten “Turkka” esityksen alkupuolella sanoo: “Te tulette tänne katsomaan, kuinka Turkka kuolee, mutta odotatte kiimasina Turkkaa saapuvaksi.”

Ja jotain tärkeää hän on Haarlan ja Lappalaisen mielestä heillekin jättänyt, siinä määrin hellät jäähyväiset kuolevalle gurulle näyttämöllä jätetään.

Vaikka yli kolmetuntinen esitys on liian pitkä – kaikkea todistusaineistoa ei katsoja olisi tarvinnut – , se ei kertaakaan eksy teemalliselta eikä tyylilliseltä ladultaan. Loppua kohden taustakankaalle heijastetut sitaatit laukkaavat sellaista vauhtia, ettei niitä ehdi lukea, mutta haitanneeko tuo. Sanomiset Turkasta tuskin loppuvat tähän.

Minna Tawast

Teatterikesä, Kansallisteatteri & Tampereen teatteri: Turkka kuolee. Konsepti, käsikirjoitus ja esitys Ruusu Haarla ja Julia Lappalainen. Valot Fabian Nyberg. Ensi-ilta Tt-Frenckellissä 9.8.2018.