Dácil Gonzáles tanssi La Desnudetz -duetossa vangitsi katsojan.

Pyhäjärven heinäkuisten Täydenkuun Tanssien taiteellinen johtaja Alpo Aaltokoski oli festivaalin ohjaksissa kolmatta kertaa. Hänet pyydettiin hommiin, kun Kirsi Törmi jätti pestin kesken kauden vedoten liian pieniin resursseihin ja yhteistyövaikeuksiin paikallisten kanssa. Aaltokoskella ei viimemainittuja vaikeuksia ole. Hän tuntee synnyinpaikkansa tavat, resurssit ja ihmiset.

Se kaikki tulee tarpeeseen, sillä Aaltokoski haluaa nostaa viime vuosina hiipuneen 25-vuotiaan festivaalin merkitystä ja yleisömääriä viimevuotisesta alle 500 maksaneen katsojan alhosta. Festivaalin päätöspäivänä tuli tieto, että yleisöä oli nelinkertaisesti edellisvuoteen verrattuna.

“Pyhäjärven ohjelmistoa ei kannata rakentaa kuin helsinkiläisen Sivuaskeleen tai Liikkeellä Marraskuussa -festivaalien. Ne esittelevät vain kapean sektorin nykytanssista. Minulla ei ole mitään uusien suuntausten seuraamista vastaan, sitäkin täytyy tehdä, mutta Pyhäjärvellä on tarjottava paikalliselle yleisölle kohdistettua ohjelmistoa. Täällä kiinnostaa laajasti kansainvälinen ohjelma, jossa tanssi, tanssiminen, on keskiössä. Mukana voi toki olla kokeellisempiakin teoksia ”, sanoo Aaltokoski.

Aaltokoski joutui kokoamaan tämänvuotisen ohjelmiston tavallista nopeammin, mutta silti hän onnistui kansainvälisyyden tavoitteessaan: esiintyjät edustavat 13:a eri kansallisuutta, puolet esityksistä oli suomalaisia, muut tulivat eri puolilta maailmaa Saksasta Taiwaniin. Festivaalilla nähtiin useita teoksia, joiden kaltaisia ei eteläisen Suomen keskuksissa ole nähty pitkään aikaan.

Espanjalaisen Javier Sangrósin Haluan kävellä näin on minimalistisen visuaalinen soolo kahden Sangrosia muistuttavan nuken ja lavan diagonaalissa halkaisevan valokiilan kanssa. Sangros kertoi ensi-iltansa olevan ensimmäinen esiintyminen viiden vuoden tauon jälkeen. Opettamaan siirtynyt koreografi-tanssija halusi palata onnen tunteeseen, jota kehon liikkeet hänessä herättivät.

Nuket seisoivat valokiilassa kuin tiellä, välillä Sangros vaihtoi niiden paikkoja, käveli itse ja tanssi aaltoilevaa liikettä, jossa vartalon kaikki osat elävät koko ajan mukana ja pitkät kädet liikkuvat selkärangasta lähtien kuin linnun siivet. Taustalla kuultiin myös korppien ääntä, joka lopussa vaihtui Nina Simonen hypnoottiseen ääneen.

Haluan kävellä näin visualisoi aikaa ja olemista, ihmistä niiden kokijana. Samalla tyylikäs teos tuntui osoittavan, kuinka ihmisestä ja ihmiseen jää jälki paikoista, joissa hän on ollut.

Syyrialaisen, Saksaan muuttaneen Saeed Hanin One Nigh stand käsitteli seksuaalisia suhteita, miesten ja naisten sekä miesten ja miesten välisiä. Syyriassa homoseksuaalisuudesta rangaistaan vankilalla, ja Hani oli lukuisista euroopassa käymistään tanssikursseista ja Saksan-vuosistaan huolimatta ollut huolissaan muun muassa siitä, suostuuko Aaltokoski ottamaan aihetta käsittelevää teosta ohjelmistoon.

One Night Standin monikansallinen tanssijajoukko oli erinomainen. Vahvoja kuvia rakentava teos esitti arabikulttuurien maskuliinisen ja jäykän mieskuvan tuottaman hämmennyksen eurooppalaisen vapaamman seksuaalisuuden keskellä sekä konkreettisessa rangaistuksen pelossa kasvamisen aiheuttaman vieraantumisen. Oman sävynsä seksualisuuden teemaan tuo arabimiesten keskinäinen fyysinen läheisyys. Saeed Hani seisoi, käveli ja pyöri erillään muista pukeutuneena valkoiseen dervissi-hameeseen, kun muuta tanssijat esiintyivät länsimaissa vaatteissa. Viimemainittujen liike oli dynaamista ja fyysistä eurotanssia”, jota oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa. Tärkeitä muistutuksia siitä, että länsimaisen todellisuutemme keskellä elää ihmisiä, joiden kokemukset poikkeavat kivuliaasti omistamme, olivat hetket, jolloin Hani riisui vaatteensa ja peilasi itseään genitaalit jalkojen väliin tungettuna sekä alastoman tanssijan lattialla tulkitsema kidutus.

Arvostetun espanjalaiskoreografi Daniel Abreun koko olemassa oloa seksuaalisuuden ja sensuaalisuude kautta tarkasteleva La Desnudez (2017), duetto Dácil Gonzálesin kanssa, oli mielenkiintoinen rinnastus Hanin esitykselle. Abreulta nähtiin festivaalilla myös sooloteos Cabeza (2012). Käsiohjelman tekstit Abreun töistä olivat kovin korkealentoisia (“Kaukainen maisema sai alkunsa halkemasta ja sitä muovaa väkivaltainen isku”), ehkä syynä oli käännös.

Näkemäni La Desnudez avautui kuitenkin vaivatta. Harkitut, tehokkaan selkeät visiot ja pinabauschmainen virtuoottinen liikkeen virta kertoivat miehen ja naisen seksuaalisuudesta, yhteydestä ja erosta. Samalla esitys korosti vastakohtia, kuten kauniissa alkukohtauksessa, jossa koko Inmet -areenan näyttämön lattian peittävän kankaan alla makaa nainen. Hän muodostaa lattiaan pehmeän hautakummun, jonka vieressä mies rakentaa ympärilleen puurimoista jonkinlaista häkkyrää. Kun nainen kohoaa kankaan alla seisomaan ja lähtee liikkeelle, on kuin jokin alitajunnan kummitus nousisi muistuttamaan olemassaolostaan samaan aikaan, kun mies jähmettyy piikkipesäänsä.

Ekspressiivisiä ja symbolisia kuvia ja kuvapareja virtaa toinen toisensa perään, hypnoottinen irtonainen ja elastinen liike jatkuu välillä alistuvana tai lempeänä, välillä aggressiivisena.  Koreografi puhuu siitä, kuinka näyttämöllä on kaksi hahmoa, jotka ilmentävät ajatusta vastakohdista, mutta kyllä siellä on hyvin vahvasti myös mies ja nainen ikuisessa kuoleman ja rakkauden leikissään.

Hugo Portasin matalaääninen tuuba soitii lavalla surumielisiä alitajunnan ääniä. Lopuss se sai lopussa seurakseen sellon, tuon naisellisen soittimen.

Pyhjärven ohjelmisto oli muistutus siitä, kuinka laaja ja monipuolinen taidemuoto tanssi on. Festivaali ei esitellyt kaupallisiksi paisuneita muoti-ilmiöitä, kuten breakia tai dancehallia, mutta näytti, kuinka ihmisiä voi lähestyä taiteella niin, että yleisö tunnistaa näkemäänsä.

Minna Tawast

Täydenkuun Tanssit Pyhäjärvellä 25.–29.7.2018