Teatterin näyttelijät perustavat maanalaisen toimintaryhmän vastustaakseen johtajavalintaa. Naisten helvetti on teksti liki sadan vuoden takaa ja tapahtuu tässä ja nyt. Solidaarisuus-liikkeen 1980-luvulla laatimista yhteiskunnallista ohjelmista haetaan vaihtoehtoa nykyiselle politiikalle.

Esitykset Puolan teattereissa huutavat hiljaa, että silmiä ei saa ummistaa eikä vaieta pidä. Sen saattoi havaita myös maaliskuisessa Varsovassa Biennale Warszawan järjestämässä keskustelutilaisuudessa. Teatterilaisten perustama Biennale Warszawa osallistaa uuden kulttuuripoliittisen ajattelun hautomiseen.

Paradoksi ääneen sanomisen ja sanattoman viestimisen välillä on puheenaihe maassa, jossa kommunismin jälkeisiä vapauden vuosia seuraa ahdas uskonnollispatrioottinen ideologia. Taloudellisia pakotteita on jo nähty, rahoitus vedetään pois festivaalilta, kun ohjelmisto uhkaa ”hyökätä Puolaa vastaan”.

Taiteellinen teatteri Wrocławissa ja kansallisnäyttämö Krakovassa tehdään hampaattomaksi nimittämällä johtoon näkemyksettömät henkilöt, joilla ei ole taiteilijakunnan luottamusta. Asiantuntijat näkevät merkkejä, kuinka poliittinen painostus altistaa tekijöitä itsesensuurille: helpommalla pääsee, kun luopuu taiteellisesta vapaudestaan.

Yksiäänistä isänmaan ideaa varjeleva ajattelu rajoittaa, joten selvää on, että vastakertomuksia tarvitaan. Uuden sukupolven teatteriyleisön pitää opetella lukemaan rivien välistä. Mutta onko tällä merkitystä, kun ”totuus” ei tarkoita samaa kaikille? Luotto tekstin voimaan ei kenties enää olekaan ajankohtaista, koska kuva luetaan nopeammin. Fyysinen näyttämöliike näyttää kasvattavan suosiotaan, kun nuoret tekijät etsivät kieltä ilmaisulleen. Parhaassa tapauksessa teatteri tapahtuu massojen seassa. Kuten vaikka osa Solidaarisuus – Uusi suunnitelma -teoksen osa, jossa kymmenientuhansien aborttilain vastustajien marssiessa näyttelijät pitivät palopuheita, jotka olivat laatineet demokratiaa, parempia työoloja ja naisten oikeuksia vaatineet kansalaiset vuonna 1981.

Esityksellistetty dokumentti nostattaa henkeä, muistuttaa jokaisen vastuusta toimia yhteisen hyvän puolesta ja siitä, ettei kukaan ottaisi vapauttaan annettuna.

Sari Havukainen