Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatterin Lemminkäinen on tislettä Juha Hurmeen laboratorioista, jossa hän on tutkinut Kalevalaa ja suomalaisuutta. Tuosta kammiosta on materialisoitunut muun muassa Finlandia-palkinnon voittanut Niemi-romaani sekä Europaeus-esitys, joka käsitteli hersyvään tyyliin Elias Lönnrotin aikalaiskriitikkoa ja kielitieteilijää.

Hurmeen muotokieli muistuttaa yhä enemmän William Shakespearea. Näyttämöllä vyöryy eeppisiä kaaria, kaikkinainen materiaali, brutaali ja ylevä, mahtuu samaan pakettiin. Leikkaamalla voi yhdistellä mitä tahansa. Ja ennen muuta: sana on säilä, aseiden ase.

Lemminkäisen alussa heiluvat myös astalot. Ja täytetty Tuonelan joutsen lipuu savuavan näyttämön poikki. Alussa on taistelu. Ja keskellä. Kuten myös lopussa.

Tuhat vuotta sitten Suomenniemelle ja Viroon sijoittuvat tapahtumat kertovat sisaruksista Lemminkäisestä (Marja Salo) ja Flemingistä (Tomi Alatalo) sekä näiden mafiaperheestä, joka huijaa ja rellestää sekundalaatuisten miekkojen maahantuojana.

Äiti, Ema (Kristiina Halttu), rakastaa vain vetämätöntä poikalastaan, neuvokkaan tyttären pitää ratkoa ongelmat. Vahvaan naisketjuun kuuluu myös Flemingin vaimo Kyllikki (Saara Kotkaniemi), joka anoppinsa ylenkatseesta tarpeeksi saatuaan liittoutuu eroottisuudella hallitsevan Louhen päivitetyn version Louhivuoren (Cécile Orblin) kanssa.

Ja hävitystä tulee shakespearelaisin mittasuhtein.

Lemminkäinen puhkoo ajan vyöhykkeitä. Synteettisen hullunmyllyn materiaalina on paksu siivu maailman kulttuurihistoriaa, tiedettä, taidetta, taloutta ja urheilua.

Ihminen on kaiken alulle panija, primus motor inhimillisine heikkouksineen ja hämmästyttävine keksintöineen.

Erityisen merkityksellisiä ovat dialektiset ja dialogiset suhteet, joista ihmisyhteisöt rakentuvat. Suhteista seuraa valtapolitiikkaa, jonka tuloksena on tuhoa. Vaikka Lemminkäisen hahmot ovat yksilöinä rakastettavia, heidän toimiaan tarkastellaan armotta kuin hyönteistutkijan linssin läpi. Jumalaa ei ole.

Kieli on teoksen väripaletti, joka varioi kalevalaisesta pornosta leinolaisen helskynnän kautta bisnesjargoniin ja teinislangiin.

Lisäksi puhuvat kehot, jotka kukin liioitellulla tyylillään äheltävät, rimpuilevat ja tietysti tanssivat. Petra Poutanen-Hurmeen ja hienon rumpalikaksikon äänimaailma luo näyttämökuvaa siinä, missä Kalle Ropposen ja Heini Maarasen arkaainen visualisointikin.

Olen nähnyt myös Turun ylioppilasteatterin harrastajien tekemän Lemminkäisen harjoituskappaleen eli Kakaja Raznitsa -teoksen. Siinä Hurme oli ankkuroinut kalevalaisuuden varsinaissuomalaisuuteen aivan huikein havainnoin. Minulle tämä luonnostelu avautui jopa kirkkaampana kuin kansallisnäyttämölle hiottu teos.

Kaikkein mieluiten näitä fantasiallisia hurmeita katsoo saaristolaisella kynnöspellolla, työväentaloissa ja tunturin juurella. Siellä missä kulttuuri meets metsä, kirjaimellisesti.

Annukka Ruuskanen

Suomen Kansallisteatteri: Lemminkäinen. Teksti ja ohjaus Juha Hurme. Lavastus ja puvut Heini Maaranen. Musiikki Petra Poutanen-Hurme. Äänet Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Valot Kalle Ropponen. Koreografia Saara Hurme. Taistelut Seppo Kumpulainen. Rooleissa Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula ja Cécile Orblin sekä muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi. Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 28.2.2018.