Muddusjärven saaressa, Muotkatunturin ja Inarinjärven välissä, on vuonna 1906 rakennettu hirsitalo, jossa asuu yksi pariskunta, viisi lammasta sekä kissoja ja koira. Saaressa ei ole sähköjä eikä sinne pääse kuin vesitse. Kelirikkoaikaan ei pääse ollenkaan, eikä saaresta tietysti pääse poiskaan.

“Onneksi olin syksyn kelirikkoajan Italiassa residenssissä”, nauraa tanssitaiteilija Auri Ahola, joka muutti isoisänsä taloon kolme vuotta sitten Helsingistä. Puoliso - hänkin Helsingistä – jäi saareen hoitamaan lampaita.

Mitä jos tapahtuu jotain, joku loukkaantuu, sairastuu pahasti?

“Täytyy varautua selviämään monesta ilman apua. Mutta hätätilanteessa voi tilata pelastushelikopterin”, toteaa Ahola tyynesti.

Niinpä. Tästä – tai melkein tästä – moni haaveilee: elämästä lähellä luontoa, omilla ehdoilla. Moni ei kuitenkaan tätä tee, ja nekin jotka tekevät, haluavat olla lähellä suurempaa keskusta.

Lappi on eri asia; siellä mikään ei ole lähellä, eikä Muddusjärvellä törmäile naapureihin. Suomen suurimmassa kunnassa asuu noin 6300 ihmistä.

Helsingissä yksitoista vuotta menestyvää ammattitanssijan uraa tehnyt Ahola kertoo, että hänelle tuli kolme vuotta sitten vahva tunne, että nyt täytyy lähteä pohjoiseen.

Ehkä tähän vertautuu jotenkin se, miten pienempänä Mikkelissä balettikoulua inhonnut Ahola sai 11-vuotiaana päähänsä ryhtyä harrastamaan tanssia ja aloitti sen saman tien kuutena päivänä viikossa. Myöhemmin hän matkusti Kuopioon balettitunneille.

Ja ballerina Aholasta tuli. Oopperan balettikoulun jälkeen hän oli kuitenkin suuntautumassa nykytanssiin:

“Oli jo viemässä hakupapereita Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle, kun silloinen baletin johtaja Dinna Björn soitti ja kertoi, että minulle olisi paikka baletissa. Kansallisbaletissa oli silloin mieletön meininki ja hyvä fiilis sekä hienoja kollegoita. Tajusin, ettei se työ ollutkaan neuroottista, vaan koko laji avautui uudella tavalla.”

Auri Ahola sai tanssia monia toiverooleja: päärooleja, solistisia rooleja, hienoja moderneja teoksia – jotka alkoivat lopulta kiinnostaa häntä eniten. Mieleen on erityisesti jäänyt Tero Saarisen Mariage (2007), jossa Auri tanssi pääroolin, vaikkei uskonut pääsevänsä kuin korkeintaan taustalle.

“Yhteistyö sujui hyvin. Olin onnellinen.”

Auri kuvaa balettilaisen tuntemuksia Saarisen epäbalanssia ja maan vetovoimaa käyttävän tekniikan pauloissa:

“Olin onneksi ollut jo hänen kursseillaan. Suoraan balettitunneilta tulleellehan se on sellaista bambien hortoilua tilassa, yritystä juurruttaa itseään maahan. Tässä auttoi paljon myös se, että oli treenannut sitä ennen vuoden Ohad Naharinin gaga-tekniikkaa Tel Avivissa. Sitä kautta fyysinen ilmaisuni oli vapautunut.”

Lue koko Minna Tawastin artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 1/2018.

Kuvassa keskellä Auri Ahola, kuvaaja Sakari Viika.