Kuva Stefan Bremer

Kuva Stefan Bremer

Ensireaktioni Valtteri Raekallion Oneiron-teoksesta oli kauhistus. Miten Laura Lindstedtin seitsemän naisen kohtaaminen kuolemanjälkeisessä välitilassa voi kääntyä tanssiteokseksi! Paksu romaani upottaa lukijan verbaalisen massan vyöryllä eri kulttuureista tulevien naisten tarinoihin, uuvuttavastikin. Myös Raekallion teoksen kesto, kaksi ja puoli tuntia, tuntui suuruudenhullulta, vaatiihan nykytanssista tuttu tunnin kestokin onnistuakseen paljon materiaalia ja osaamista.

Erehdyin täydellisesti. Oneiron-tanssiteos on pakahduttava, siinä ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Se on nykytanssiteokseksi poikkeuksellisella taidolla työstetty kuolinmessu kuudelle tanssijalle. Raekallion Oneironissa sanat muuttuvat lihaksi, naisten tarinat räjähtäviksi, liikkeen ja mielen totuttuja rajoja ylittäviksi tansseiksi.

Mitä on kuoleminen? Mitä meille tapahtuu sen äärellä? Mitä haluamme muistaa ajasta ennen kuin lakkaamme olemasta? Kuulosta abstraktilta, mutta pelkkä Oneironin kolmiosainen dramaturginen rakenne on niin varma, että lopuksi, kun poistumme yhteisestä kuolemisen kohtaamisesta, kaikki on kirkasta, elämä ja kuolema.

Oneiron onnistuu valaisemaan niitä pimeitä pisteitä, joita haluamme väistää katsomasta. Vaikka teoksessa on rajuja kohtauksia, se ei pyri shokeeraamaan. Teoksen viesti elämästä ja kuolemisesta on lopulta lempeä. Lavastus on olennaiseen riisuttu, Jukka Huitilan valaistus tunnelmasta toiseen vievä ja moniääninen musiikki huipentuu Schubertin intensiiviseen pianosonaattiin. Laura Lindstedtin teksti soljuu mielen teatterin kudokseen luontevasti kuin loimet lankoihin.

Raekallion teos toteuttaa taiteelta edellytetyn ominaislaadun, monikerroksellisuuden. Kuoleman lisäksi on kyse elämästä. Loppupuolella romaanin performanssitaiteilija Shlomith kertoo:

”Teen performansseja, menen työkseni rajoille, jotka ovat epämukavia, jopa vaarallisia. Mutta en koskaan vahingoita ketään muuta, korkeintaan itseäni.” Kirjan lopussa hän kysyy: Miksi taide vaatii kaiken, mitä se tekijöiltään ottaa, mitä antaa takaisin. Kuolemanko?”

Raekallion teos vaati tanssijoiltaan kaiken. Virtualiteetti on kalpea sana kuvaamaan tiiviin ryhmän tasoa. Hetkessä läsnäoleva, osin improvisaatioon perustuva koreografia edellyttää lihasten, nivelten, luiden, hermojen ja mielen supervoimia. Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen ja Valtteri Raekallio näyttävät mihin liike pystyy. He tanssivat kuin vapaassa pudotuksessa, yhä syvemmälle, kohti olemisen ytimen paljastamista. Kahden tunnin uuvuttamina he juoksevat henkensä kaupalla, kunnes romahtavat maahan – kaikki on täytetty.

Kuolema on elämän käsittämättömin asia. Sitä mysteeriä Valtteri Raekallion Oneiron pystyi raottamaan, yhtä aikaa hauraasti ja varmasti. Samalla teos nostaa suomalaisen nykytanssin rimaa muiden tulla perässä.

Raisa Rauhamaa

ONEIRON. Koreografia Valtteri Raekallio. Tanssijat Jonna Aaltonen, Krista-Julia Arppo, Annamari Keskinen, Mirva Mäkinen, Eero Vesterinen, Valtteri Raekallio. Teksti Laura Lindstedt. Tuotanto Raekallio Corp./Pohjoinen liike. Ensi-ilta Cirkossa 18.1.2018.