Muodoiltaan Teatterikorkeakoulun keväiset esitykset Homage1 ja Henkiolento sekä Näytelmätehdas-kokonaisuus olivat sangen erilaisia ja persoonallisia: nykytanssi, kuunnelma ja seitsemän pienoisnäytelmää.

Tarkemmin mietittynä niistä löytyi paljon yhteistä. Taiteelliset provokaatiot puuttuivat, eikä yhteiskunnallisia epäkohtia kosketeltu. Sanottava syntyi läheltä, oman elämän, perheen, suvun tai yksityisten ruumiinkokemusten aihepankeista. Kaikki esitykset olivat huolellista ja paisuttelematonta esittämisen taidetta.

Yksi yhteinen tekijäkin löytyi: mummi! Jokaisessa mummi seikkaili oleellisena muistojen materiaalina. Henri Tuulasjärven ohjaamassa Henkiolennossa ja useassa Näytelmätehtaan pienoisteoksessa mummilla oli nostalgia-arvoa. Sen sijaan Janina Rajakankaan koreografiassa Homage1:ssä taisteltiin eroon vapaan tanssin suurmummon, Isadora Duncanin, modernin tanssin omaa liikettä kahlitsevista perinteistä.

Homage1 pisti tanssin kandivaiheen opiskelijat perusasioiden äärelle. Käsiohjelman mukaan ”esiintyjät houkuttelevat sieluaan näkyviin liikkeessä”. Rajakankaan koreografia oli esteettisesti ehyt kuin taidelasi. Sen turvassa tanssijat tutkivat suhdettaan ruumiisiinsa yleisön katseen alla synnyttäen sisäisiä olotiloja ja intensiteettejä.

Millaista tanssin praktiikkaa saa aikaan haltioituneiden energiapurskahdusten ja jänteitä kiristävän paikallaan olon välinen ristiriita? Millaista ilmaisua syntyy hoipertelevista, hauraista ja väärinpäin liikettä purkavista muuveista? Siitä syntyy yllättävän yhtenäistä ja tutunoloista nykytanssia! Ainoan kontrastin loivat väliin leiskautetut Isadora-mummin keveästi kulkevat tanssisarjat.

Teos toi mieleen 1980-luvun nykytanssipioneerit. Heidänkin missionaan oli rikkoa säännöt ja löytää ihka oma vapaa liike.

Esittämisen perinteet kelpasivat dramaturgian koulutusohjelman Näytelmätehtaan seitsemään lyhytnäytelmään, jotka dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijat olivat kirjoittaneet.

Kolmen viikon tekoaika tuotti tiiviitä tekstejä ja kekseliäitä ohjauksia, joissa ei muotokikkailuilla irroteltu. Dialogivetoista psykologisesti taitettua pertsaa. Äidin ja pojan suhde, perinnönjaon ristiriidat, isän ja tyttären etäisyys – siinä maisemaa oivaltaviin draamapalasiin. Yhteistä oli ulkopuolisuuden dilemma, minuuden pohdinta ja kykenemättömyys vereslihaisiin lähentymisiin – sukupolvien kohtaamattomuuden melankoliaa, joka puristuu osattomuudeksi, mykäksi masennukseksi.

Henkiolentokin leijaili suvun maisemissa. Kuunnelma koostui arjen katkelmallisista hetkistä, kuten puhelinkeskustelujen, yksityisten ajatusten ja äänitilojen fragmenteista. Kuoleman läsnäolo halkoi tekijöiden lapsuusmuistoja, joita elvytettiin mummolan albumin pihakukkakuvia selaillen.

Esityspaikkana Lapinlahden rapistunut Omenapuutalo viritti nostalgian kohdilleen. Teoksesta rakentui läsnäoleva ja mielen hajanaisia tasoja seuraileva lepohetki.

Raisa Rauhamaa, Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti 4/2017.

Kuva Taideyliopisto/TeaK, kuvassa Henri Tuulasjärvi ja Henri Tuominen.

TAIDEYLIOPISTON TEATTERIKORKEAKOULU. Homage1: Koreografia Janina Rajakangas. Näyttämöllä Tanssin koulutusohjelman kandiopiskelijat. Näytelmätehdas: Käsikirjoitus 11 dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijaa. Henkiolento: Alkuperäisteksti Henri Tuulasjärvi. Työryhmä ohjauksen, valo- ja äänisuunnittelun, näyttelijäntaiteen ja Aalto ARTsin opiskelijoita. Esitykset Helsingissä maalis-huhtikuussa 2017.