Paula Salmisen näytelmä Alfanaaras aloittaa feministisestä klassikkokysymyksestä, voiko nainen saada kaiken, mutta jatkaa: Mitä sitten, jos saa – sekä merkittävän aseman työssä että perheen?

Molemmissa ympyröissä esitys riehaantuu farssin rajoille. Työssä mikään vaativuustaso ei tunnu riittävän, ja hedelmällisyyden ryöpsähdys moninkertaistaa lastenhoidon logistisen problematiikan.

Mirja Räty, Paavo Kääriäinen ja Jari-Pekka Rautiainen lapsina sekä monissa muissa rooleissaan huolehtivat vapauttavan farssivireen näyttämölle.

Anne Rautiaisen Lahden kaupunginteatteriin ohjaama esitys nostaa arkea piinaavat aiheet tunnistettaviksi. Tehtävien jakaminen ja yhteen pelaavien roolien löytäminen perhe- ja työelämän pyörteissä on nykyarjen kuva. Saana Hyvärinen haastattelijan roolissa huolehtii mukaan julkisuudessa elävät elämäntapakliseet.

Johtajuuden naisnäkökulmaista mallia haetaan eläinmaailmasta. Norsumatriarkka kahdentuu hienosti lumoavan taidokkaasti valmistetuksi ja toimivaksi norsunpääksi ja Kirsti Wallasvaaran lempeäksi läsnäoloksi.

Salminen, Rautiainen sekä koko näyttelijäjoukko tekevät hyvää työtä siinä, ettei kuvio pelkisty puhkijauhetuksi sukupuolten sodaksi, jossa toisen voitto on toisen tappio, vaan kehittyy yritykseksi löytää ratkaisuja toisilleen hyvää tahtovien ihmisten kesken.

Anna Pitkämäki on epäilemättä tehnyt paljon hyviä rooleja, mutta energia ja sitoutuneisuus, jolla hän nyt näyttelee, panee ajattelemaan, että tässä hän on elämänsä roolissa. Teemu Palosaari tekee hienon tavallisen hyvän miehen kuvan.

Kokonaisuus ei ehkä ole taiteellisesti ihan ehyt, sillä farssi ja luontoromantiikka vetävät vähän eri suuntiin, mutta aiheen käsittelyssä esitys onnistuu upeasti.

Outi Lahtinen

Kuva: Tarmo Valmela.Kuvassa Paavo Kääriäinen, Teemu palosaari ja Anna Pitkämäki