Jyrki Karttusen Jemina – The Great American Show on täynnä huolta maailmasta, jossa kahden suurvallan johtajat tuntuvat olevan mieltä ja sydäntä vailla ja ihmiskunta tuhoaa asuinsijaansa rakentaen keinotekoisia kuvia onnelasta.

Koreografi tuntee populaarikulttuurinsa, sen eurooppalaisen historian ja amerikkalaisen sydämen. Se saa nyt edustaa cowboyneen ja unelmatehtaineen koko tuhon partaalla roikkuvaa länsimaista kulttuuria.

Jos Jeminan monta elämää (2012) puhui ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta sukupuolinormeja kritisoiden ja pilkaten, Amerikan Jemina puhuu ihmiskunnasta ja maapallon tulevaisuudesta itsekkään kulttuurimme kautta ja sitä pilkaten. Siinä ei yhden drag queenin kohtalo paljon paina ja toisaalta painaa: kaikki läpäisee Jeminan ja Jemina on kaikkialla, hän on kuolematon.

Show esitetään ravintolaksi muutetussa Kaapelin Pannuhallissa, jonka jokaisella seinustalla on näyttämö. Jemina tanssijoukkoineen siirtyy ketterästi näyttämöltä toiselle ja hallitsee tällä tavoin koko tilaa, mutta samalla yleisö saa pyöriä vimmatusti tuoleillaan ja käännellä niskaansa.

Useista kohtauksista koostuvan esityksen maailmantuhon sekä sukupuoli-identiteetin manifestaatiot eivät kietoudu napakasti samaan kerään eivätkä esimerkiksi My Imaginary Friend Is With Me -teoksen hahmojen kantamat viitteet välttämättä avaudu.

Mutta toisessa näytöksessä todistamme Karttusen esittämän muotigurun huimaa terrori- ja pakolaisvaikutteista muotinäytöstä, jonka jälkeen koreografin tulkitsema Stingin Russians hiipii pitkin selkäpiitä ja ottaa kurkusta otteen.

Karttusen taito ja karisma vievät mukanaan, mutta Heidi Räsäsen käsikirjoitus olisi voinut selkeämmin valita tiensä. Hulvattomista tyypeistä ja taidosta huolimatta osa tanssikohtauksista jäi koristamaan kakkua.

Minna Tawast

Kuva: Marko Mäkinen